Wolde yksinäine joulu

Wolde Waldemar Wallinpää istus vaatimattoma joulupöytäs ääressä. Yksi, kute yleesäkki. Hänel ku noi lähimmä omaise oliva viraomaise ja ne eivä oikke tulle näi joulutiätämis käymä. Taik sai ne käymäänki ku vaa ilmot et tääl o tappelu menos, mut semmmost ei Wolde ny halunnu tänä joulun tehrä. Ei hänel ollu nii kauhhia hinku noit omaissi tavat. Joku neropatti kallokutistaja olis voinu tiätyst täst päätel, et Wolde ol epäsosiaaline persoona, ku ei haluu omaisiaska tavat. Mut mitä siit, antta niire kutistel vaa, kunha ei ruppe Wolde kutistelema.

Aamul Wolde Waldemar ol pannu kinku paistopussisse, iskeny siihe paistomittari pysty ku kivikaure mettämiäs keihää ja tyäntäny sen sit uunisse. Hän ol laskenu tarkka laskutiku ja laskukone kans kui kaua kinku pitäis siäl uunis ol jot se olis iha täysi kypsä, ainaski noi suuripiirtei. Laittanu pakastees olle laatiko esisulama tiskipörä pääl ja muutenki esivalmistellu jouluruakas.

Wolde ol tos aiemmi kantanu myäs kuuse sisäl, laittae sen jalkasse. Kaatanu jala täyte vet ja siin sivus par litra lattialki. Ripustellu kynttiläsatsi oksil sin tän sojottama. Kolmannel yrittämäl päässy vapaaks kynttiläjohroist ja saanu oksil jotta palloi ja seppelejäjitelmii roikkuma sekalaiseks mut värikkääks sekamalskaks. Ripotellu vähä kyntteliköi akkunalauroil. Muutama kerra saatuas sähköisku saanu jatkojohrot riittämä joka paikka sekä valot syttymä joka kynttilässe. Sit hän ol istahtanu ruakapöyrä ääre.

Wolde Waldemar ol tänä joulu ajatellu vakavast tätä ylesyänni onkelma. Hän ol päättäny vakavast otta vähä terveellisemmi. Niinpä häne eressäs pöyräl ol vaa rosolli ja silli, kymmene kilone kinkku, pual kattilallist perunoi, pari joululimppu, kalkkuna ja neljä sortti laatikoi sekä jottai muut piänt tilpehööveri niire kans. Niil pitäis täs ny sit pärjät. Kai maar ne just ja just hänel piisaavakki ainaski aato ja noi pari joulupäivä, jollei tul kettä käymä. Se o kyl vähä epätorennäköst ku kaik kaverikki oliva jo aikoi sitte kaikonne häne elämästäs, kuka minnekki, usseimma oliva sortune kahleihi, eli naimissi, kärsimä tota elikautististas iha vapaaehtosest. Sillo ne vanha ympyrä lopullisest joutava syrjjä ja astuta uure leikkikehä kuvioihi. Lopuist ei ollu mittä tiatto, kait ne jossa konttailiva kännispäite, elleivä olle viättämäs jouluas katkasus.

Niinpä Wolde päät pisttä vähä muru rinna al ja alot hiukka maistelema täs noi niinku joulu kunniaks. Alottae rosollil ja sillil sekä jatkae siit sit vähän muirenki sapuskoja paris, kutaki vuarollans. Pualetoist tunni uraka jälkke hän ol päässy jo jälkruakka saak ja pistel siin puolise kiloo rypäleit viimeseks. Hiukka haikeena hän kyl katteli et mahtaak tän aattorouakailu jälkke kaht päivä tost mittä riittä. Mut jos vähä pihistelis nää kaks seuraava päivä ni sit vois vaik riittääkki. Tota punaviiniiki ol menny jo pualtoist pullo pala painikkeeks, mut ei siit hualt, sitä kyl riittä. Jos iha tiukka tekis ni voisha sit viättä yhre päivä vaik pelkäl liämiruualki. Sitä ku riit, nii tätä punast ku sit pari kori sitä mallaspohjastki.

Wolde Waldemar sytyt piippus ja pölläyt ilmoil nautinnollisest sanka savupilve, yskis varti verra, jot sai taas henkes kulkema ja sytyt piippus uurestas. Se ku ol täl välil päässy sammuma. Nautinnollisest hän nojautu taakseppäi tualissas keikauttae tuali takakoipie varaa ja siit samatiä seljälles niin et palava kekäle lens piipust pusaka rinnuksil. Wolde kipus äkki pysty, heit pöyräl olevast vesikarahvist vet rinnuksilles ja matol mihi kekäle ol pyärähtäny rinnuksilt häne pompatessas pysty. Päätelle ittekses, et tupakointi näköjäs vaarantta terveyre iha torellaki, hän latas piippus pistäe sen sit uurelles palama. Hän nost tuali pystty ja istus siihe varovast, ettei olis mittä päässy sattuma. Täl kertta ei sattunu mittä kommellukssi vaa Wolde selvis ehji nahoi nautiskelema aattoillast. Kyl se käy näi yksinki tää joulu viatto iha mukavast Wolde ajattel ja pääst ilmoil iso tyytyväise röyhtäsy.

Erehdys

– Hyvää, sanoi valkopartainen mies. – Iltaa. Kompastuen mattoon, pudottaen silmälasinsa ja katkaisten luonnonpuusta veistetyn kävelykeppinsä.

– Anteeksi, nyt ei kaikki mennyt ihan putkeen, hän mumisi puolittain itsekseen hinatessaan itseään seinällä olevaa naulakkoa pitkin ylös sillä seurauksella, että naulakko irtosi seinästä seinäpanelin säleiden ja ripustettujen vaatteiden haudatessa valkopartaisen miehen alleen.

– Tuota.... onkos täällä kilttejä lapsia, tai yleensäkään yhtään lapsia, mutisi vaatekasa lattialla.

Huoneistossa vallitsi hämmästyttävän syvä hiljaisuus, mutta se ei valkopartaista miestä häirinnyt, kun hän yritti jälleen selviytyä kahdelle jalalle, kolmas kun oli jo katkennut.

Tovin ähellettyään valkopartainen mies sai sen verran siirreltyä vaatekasaa päältään, että sai naamansa näkyviin Hän tähyili ympärilleen siristellen likinäköisiä silmiään. Hapuillen hän yritti löytää silmälasinsa jostain kasan alta. Jonkin aikaa hapuiltuaan käteen sattui silmälasin sanka ja hän vetäisi silmälasinsa esiin, jolloin sanka napsahti poikki ja lasit helähtivät irti kehyksistään.

– Saakeli, noitui valkopartainen mies, enää turhia kielenkäytöksestään murehtimatta. Kun kaikki oli mennyt pieleen niin menköön loputkin.

– Hoi, onko täällä ketään, hän huuteli yrittäen epätoivoisesti nähdä jotakin.

Hämärästi hän oli näkevinään penkin ja sillä jonkun hahmon. Hän nousi epävarmasti seisomaan ja suunnisti hahmoa kohden. Meinasi jälleen tuiskahtaa nenälleen osuessaan lattialle jätettyyn laatikkoon, mutta sai pidettyä itsensä pystyssä.

– Eipä oikein ole siivoukset nyt ajan tasalla, hän mietiskeli jatkaen matkaansa.

– Hyvää joulua vaan, valkopartainen mies yritti toivottaa uudestaan kumartaen penkkiä kohden.

– Kukahan se siinä istuu? Onko se talon emäntä vai kuka? hän kysyi kohteliaasti ojentaen kätensä. Kun siihen ei tartuttu hän astui lähemmäs ja taputti pyykkisäkkiä joka oli nostettu penkille. Ällistyneenä hän tunnusteli säkkiä tajuten ettei siinä ollutkaan ketään ja hän kun oli ollut niin varma asiasta.

– Ei tämä nyt ole laitaa, hän mumisi yrittäen tähyillä ympärilleen. – Missä kaikki ovat? Onko tämä joku piiloleikki vai mikä? Täällä on niin hämärääkin, ettei oikein erota.

Valkopartainen mies alkoi hapuilla ympärilleen, jotta olisi löytänyt katkaisijan saadakseen paremman valaistuksen. Jospa sitten olisi nähnyt paremmin.

– Missähän minä oikein olen? Kyllä tämän piti olla oikea osoite, valkopartainen mies alkoi hermostua. Hän pyyhkäisi pyykkisäkin lattialle ja istahti tuoliin toivottomuuden jo hiipiessä mieleen. Tuoli narahti pahaenteisesti hänen allaan ja ennenkuin hän ehti ponnahtaa siitä ylös se levisi palasiksi lattialle valkopartasen miehen istahtaessa taas lattialle.

– On tämä nyt sitten huusholli. Ensin täällä ei ole ketään ja sitten vielä kaikki lahoaa mihin koskee, valkopartainen mies nurisi. Hänen kätensä osui pulloon vireisellä pöydällä. Hän otti sen käteensä, aukaisi ja vetäisi kunnon ryypyt ähkäisten. – Onpa tuimaa tavaraa, mitähän lienee.

Takaseinällä oleva ovi aukeni kuului sähkökatkaisijan napsahdus ja huone kylpi valossa. Kuului riemastunut huuto.

– Hei iskä, mä löysin sen pukin. Se on autotallissa ja ryyppää sitä mummon edellisvuotista homeista mehua.

Iha kirjotust vaa

Tiär hänt ny sit. Tähä mää taas istusi joulukiireitte, tai lähinnä siivoomiste ja järjestelyje keske tiatokoneel. En tiär miks tommne ei mua pahemmi kiinnost. Ei se kyl ol koska pahemmi kiinnostanukka. Mää ole sevverra luannosujelu ihmine, et munt ei olleska häiritte jos villakoiri o vähä siäl sun tääl, kunha eivä ruppe purema taik muute ärhentelemä mul. toi imuriki pitä semmost hurina ettei sitä oikke hermo pitkkä kest. Sitäpaitti se o nii saakeli ahnekki, Se meinaa ain imast kaik mun tärkkiät muistilapu sun muut kittaas. Kyl vähä sais silki ol jotta tolkku ettei kaikke ruppe sisälles ahtama.

Enne ol sentäs jotta miäl harjatakki lattioi ku toi meirä tipsu ol viäl piän. Se ku ain meinas et se harja ol semmone joku leikkikaveri ja hyäkkäs sen kimppu. Se men aina siin leiki varjol se siivoomine sillo, mut ny se vaa maatessas katto laiskast, et mitähä toi isänt taas tos touhu, tarttiskoha vähä väistty, ettei sentäs itte jouru roskie mukan jätesäkkisse. Siit o tullu vissi vähä vanha, vaikkei se kyl ol ku keski-iäs vast. Vaikkei mun erelline koira eläny noi pitkä ikäseks ollenka. Sil ku tul joku mahasyäpä ja se sit jourutti lopettama kahreksa ikäsenä. Tää tipsu o sentäs jo yhreksä ja täyttä tos kesäkuus täyskympi.

Mää ole täs kirjottanu vaa ajattelemat yhtikäs mittä. Tartte varmaanki pysäit välil ja katto mitä toho näytöl o oikke tullukka, ettei kirjot iha kaikke mitä miäles liikku. Kyl mul yleens o semmone tinki ollu et ajattele ensteks mitä sanot, ettes san mitä ajattelet. Sama se päte myäs täs kirjottamises.

Ens pitäis ajatel mitä ruppe sualtama, ettei sual mitä ajattele.

Mää ny piri piäne paussi ja lukasi läpitte mitä mää oli kirjottanu ja huamasi yllätykseks et ei se nii hullu juttu olleska ollukka mitä mää oli aikka saanu. Tää o varmaanki sit sitä semmost terapiakirjotust vai mitä hiano se sit olika. Kirjotta vaa ja antta sormie lenttä näppäimil iha omi aikojas.

Et semmottis, kyl täs ny varmast o jo kiiremmä aikka istunukki, mut ei ne kiireet ol mihinkä karonnu. Mun isäukko ain sanos et istu kiireemmäks aikka kyl ne siit ohi mene. Mikähä täs ny sit o vikan ku ei se toiminukka. Ehkä toho joulusse o viäl nii pitkäst aikka ettei ol viäl mahrollist saara niit kiirei menemä ohitte. Mut ei maar kyl mun tartte lopet ja toivot kaikil hyvii joulualuskiirei. Kyl ne sit viimestä helppa ku istuta kinku taik kalkkuna ääre ja veretä napa piukka et paukku. Piiloteta vaaka täs siivoukses visust jonneki mist sen löytä vast juhannukse tiätämis ni sit o hyvä miäl kauemmi. Et semmottis.

Harmaavarpune

Lehahtelin tos torinkulmil, istukelle välil kuldurellist Svenska teatteri räystäälki, muttem mää tuntenu sitä millää lail komiaks olotilaks. Pääsi kato kattoon nii lähelt tota ränsistymist mitä ol siälki tapahtunu. Mää katteli sin alas toril keikutelle päätäin viähkeest pualelt toisel. Huamais ny eres joku naaraapualiskoine ku mää ole nii komia, mut ei vaa kettää näyttäny kiinnostava.
Ihmissi näkys oleva nii pal pirust, et mahtaiskos ton ollenkka sekka mahtuukka. Pului ja lokeiki näyt oleva vaarallise paljo ja noit tuamiokirko tornist häärettyi naakoi. Neki o ny pesiytyny tän ku eivä saa enää ol siäl mone vuassatase takases asuinpaikassas. Nii oliva ihmiset taas tos suures viisuaressas päättäne ja nii ne sit ol ajettu siält evakkoo. Tän sit oliva pesiytynee tai ainaski tullee ruakailema.
Mut kyl täs taas tarttis ton sekka men ku alko toi sualisto huamauttama et tarttis täytet. Muutama pullanpala taitais tehrä iha hyvää täl siivekkääl tomumajal. Ehkä se sit taas jaksais paremmi toimii ja jaksais taas lennel vaik mihi. Vaik seuraama teatteriesityst kesäteatterisse. Sinne ol kyl iha karmee matka mut mää olin keksiny hyvä keino. Ku hyppäs bussin katol ja pit kovi kiin ni pääs hyvi sinne itteäs pal rasittamat. Kesäteatteri kohral vaa sit loikkas siivilles ja poistus kyyrist ni ol vaivattomast peril. Sil taval pääs hianost kaikkial vähä kauemmaski matkustama.
Mut ny syämää.
Mää lehahri piänt sivuliitoo Aurakaru yli kioski nurkil kytiksel. Näyt olava nii pal porukka kaffel, et kyl siäl varma jotta heruis nälkäsel varpusraukal. Ny vaa tartte otta tommone vähä surkkia ilme ja pörhistä sulat vähä sekase näköseks ni ne luuleva et mul menee huanost ja viskaava surkutellessas käntynpaloi. Mut mitäs toi pulu tos etuilee, mää olin tääl ensteks. Se perhana nappas ekan palan napaas, ny täytyy ol tarkkana. No ny lentää uus pala. Nopee syäksy ja ähäkutti sainpas. Ny vähä turvallisemppa paikka ton penki al syämä, etteivä noi rosvoilevat pulut saa ryävätty sitä mult.
Ohhoh, kyl friskas. Ol aikamoine kappala, mut vois kyl viäl katto jot saiskos toise. Uskaltaiskos men toho pöyrä kulmal kyttäämä. Varovaine pyrährys ja vähä keikistelyy nii taas tarjoilu pelaa. Ny äkki alas penki al syämä taas.
Kyl täs ny sit vähä aikka taas pärjäilee. Ny vois lähte kattoma vähä muualki ku täs toril ny o. Mää heittäytysi siipie varaa ja lenteli vähä ympäris torii. Tual ova kalakauppiaat suamuje peittämine käsines myymäs tuarrei kaloi, mut semmosest mää e välitä. Ne saava jäärä noil lokeil ja kyl niit siäl näyttä olevanki. Tappelevakki hävyttömät keskenäs keskel torii. Kuis kehtaavakki. Kyl jottai tapoi tarttis ol julkisel paikal.
Mitähä tual o? Sinne o kerääntyny aika parvi naakoi. Ei saa oikke selvää. Joku paperi niil siin o ja kauhiast torue yrittävä sitä reppii riakaleiks. Varmaa joku heittäny makkarasämpyläs keske kaike veks ja noi ny sit yrittävä jakka sitä keskenäs.
Tääl Kauppiaskaru pualeises pääs o sit kukei ja maalaiste pöytii. Kyl o komeet väriloistoo nois kukkakauppiaitte kojuis. Kaikemaailmassi rontei ova sinne laittane esil.
Mää kurvasi siäl toho ryssäkirko pualel ja katteli josko olis jokune palane syämist löytyny siäl torimyyjie autoje välist, mut lokit ja pulut oliva siivonnee sen seuru iha kiitettäväst.
Istahri sit yhre auto katol kattelema noire ihmiste touhuilui. Kassit käres ne men erestakas tos torikäytävil ja pysähtelijä lykkäämä lissä tavara kasseihis.Ne ovakki muute sit aika moniruakast porukka. Noist ei mul kelppais monttaaka sorttimentti mitä ne kasseihis lykkäävä.
Mut mikäs tual o? Se liitää komiast toho melkose lähel. Hyvännäkö kimuli. Nii komee sulkapeite ja sorjat jalat. Pyrstö nii terhakkaast pystys. Mahtaaks se ol jo varattu. Ei ku vähä tanssahtelema sen ette ja kattoma jos vaik vähä.
Mää röyhisti rintta ja pörröti höyheni katelle keikistelle, et josko tehois. Ensteks se vähä vaa vilkuil mut sit näyt tuleva kiinnostukse pilke silmässe. Ei täs nii pal tarttekka varmaa hikoilla ku mää luuli. Vähä viäl ku täs sirkutta sil, ni eiköhä sit.
Sehä sirkuttaaki jo hyväksyväst mul. Eiku lähemmäs ja tos o maas pullanpala ku tarjottimel. Mää syäksähri alas nappasi sen pala ja lykkäsi sen sil kimulil. Se vähä kattos munt pitkää mut alko sit hyväksyväst syämää. Mää vähä näyti josko lährettäis täält torinkulmilt muil mail ja nii me sit noustii ilmaa ja pyrähretti muil mail muihin hommii, mut se onki sit jo toine juttu se.

Siit se sit voi alkka

Poika ja flikka istusiva kalliol tanssilava viäres. Oliva tullee vilvottelema.
- Ei sull mittä sitä vastaa olis jos vaik vähä? kysäs poika flikalt.
- Ai mul vai? vastas flikka hämilläs.
- Just sul, poika tivas.
- Ei kai mul mittä, myäntys flikka ja sit suureltti kiihkeest.
- Ek kai sää tosissas ol? huahot flikka ku sai vihro taas veretty henkke.
- Mis assias? poika kysäs.
- Et me seurusteltais? jatko flikka tivaamistas.
- En kai mää semmost ol sanonu? ihmeentys poika.
- Mää vaa tost päätteli millai sää imasit ja kikkailit viäl ton kiäles kans, flikka totes.
- Ai mää vai? Nii sääki, sanos poika
- Just sää, mul melkke tuntus vettoo jalkovälis saak, sanos flikka.
- Ei kai mul mittä sitä vastaanka ol, vastas poika hetke pääst fundeerattuas assia.
- Ai mitä? kysäs flikka kurillas.
- Sitä seurustelemist, poika sano kiatoe kätes flika harteil.
- Ei mulka, kihers flikka miälissäs ja taas imetti et melkke sukat pyäris jalois kummalki.

Arpajaisvoitto

Markus Matiaksenpoika Mäennyppylä ol ainaine haaveilija ja miälikuvitusmatkailija. Hän ahmis ain kaikellaissi seikkailukirjoi ja katteli toimintaleffoi haaveille seikkailuelämäst.
Markus ol päättäny men viäl joskus johonki viirakkoreisul. Nys se aika ol tullu. Hän ol voittanu arval jonku hiano lomamatka, johonki kaukasee paikkasse jos hän ei ollu koska kuullukka. Yritettyäns turhaa hakkee sitä nii kartoilt ku tiatokonee kans netistki, hän päät et men sytee taik savee ni sin mennää, vaikkei semmost olis eres olemaska. Se kyl vähä tuntus hepposelt reissult jos semmosest paikast ei mittä tiatoo saiska. Sil ol kuulemma viire tähre hotelliki ja uima-allas.
Nii hän sit pakkas reppus ja nous yks armas päivä koneesse.
Mone tunni lenno jälkke hän astus ulos koneest ja vaihto toisel lennol. Kentäl orotti varmaanki toise maailmasora aikane junkerssi tai ainaski se näyt semmoselt. Epäluulose näkösenä Markus kävi tarkistamas lentos, mut kyl se piti paikkans. Urhoollisest hän sit men koneese. Henkilökunta yritti kovi jotta selittääkki, muttei Markus siit mittä ymmärtäny.
Kone läht ja lennetti johonki iha keskel koskematont viirakkoo, ainaski se näyt iha silt. Ei sentäs, kone alko laskema ja ny Markus ymmärs miks sinn ol alla myäs ponttoonikki. Kone laski meree. Pääteasema tais olla rannikol kuiteski. Kone rullas vanhoist tynnäreist tehtysse laiturisse. Markus alko taas hiukka epäilemä et mihi oikke olka sekaantunu. Mut ku tääl saak oltii ni ollaa sit ja viätetä se kaks viikko vaik mikä olis.
Rannal näkys jonu ihmeelline savimaja viritys. Siin ol kaks kerrost koottuna seipäitte kans yhtee ja koko hökötys makas muutama parru pääs rakennetul laval. Mut siäl seinäl killus sentäs käsimaalattu plakaatti lähes neljäkymmeneviire astee kulmas. Sii ilmotetti et tää hokotys ol nimeltäs Hotel Jungle Cat. Markus jäi miättimää mist mahto toi cat siihe tulla. Se selvis het ku hän astus sisäl niisanottusse aula kiivettyäns ensteks huajuvat puurapput ylos laval. Siäl makas ylesyätettu musta pantteri, joka aukas tois keltast silmätäs ja suuntas sen tulijaa kohre. Se tuijot ilmeettömäst Markust, joka meinas jo peruutta hiukka säikähtäneenä. Joku hipas Markukselt lätsä pääst ja Markus kumartus syrä pamppaille ja vilkas ylöspäi.
Kattoparrus roikkus nelimetrine käärmeroikale joka oli purottanu häntäs Markukse taakse ja siihe Markus ol sit törmänny häirite sen päiväunii. Käärme tuijotti närkästynee näkösenä kiäli lipoe häiritsijääs ja sihahti. Markus astu sivul väistäe uusintakosketust ton matelija kans.
- Perskeles, kummone huusholli tää oike o. Elukoi joka pualel, mutis Markus tuahtuneena.
- Ai, Suami poika, kuulus jostai kauheel painotuksel monkerrettu lause. Tiski takan oleva likane verho heilaht ja siält ilmestys parhaat aikas taakse jättäny, mut silti sutjakka näköne naikkone värikkääs mekos.
- Osataanks tääl maailma ääris suameeki? kysäs Markus ällistyneenä.
- Joo, mun miäs ol Suami kotosi. Miäs ny kuallu. Krokotiili syörä hän yks retki, selost naikkone
- Mun nimi olla Aamunkoi. Mun miäs suamens se nimi kun ei ossaa lausu oikea nimi, jatkoi hän.
- Mää ole Markus. Mää voiti tän matkan jossai arpajaisis, tokas Markus
- Ai, sinä se voitto mies. Huane yläkerta 201, Aamunkoi valisti. - Tääl alakerta sit syödä.
Markus kävi huaneessas ja vaihto vähemmä hikiset vaatteet päälles. Kapus alas ja aloko vähä tutustuu paikkoihi. Kyl hän ol viirakkoo halunnu, mut ei hän iha tämmöst ollu ajatellu.
Uima-allas ol lapiohommina kaivettu savine parikymment metrine monttu ilma mittä valetui seinämii muutama kymmene metri pääs hotelli etuseinast. Ol sinne yritetty upotta jotta pressui pohjal ettei vesi tulis nii saviseks seinämist, joski ilma näkyvä tulost.
Markus palas enne pimeen tuloo sisäl syämää ku Aamunkoi joikus et ruakka olis tarjol. Siin ol jotta merkillist lautasel, mut kohtelias ku ol ni Markus ei kysyny mitä. Aikas hyvää kummiski. Jutust ei oikke tahtonu mittä tul ku Aamunkoi sanavarasto ol aika suppee ja Markuski puhus vaa turkuu ja erittäi huanoo engelskaa.
Pimee tul ku joku olis katkasijast vääntäny ja viirako öiste äänie sekmelska alko. Tommoset lintuje ääne katosiva ja tilal tul pelottava hiljasuus jonka katkas vaa jokune karjasu joskus ja saaliiks joutunee eluka parkasu. Pantteri huanee nuskas ain välil nost päätäs ja muris hiljaa, muttei muute noihi äänii reakoinu. Markus painus huaneesses natiseval petilles yrittämä et pääsis unte mail. Tuuleti pyäris laiskast katos ja agrekaattori surisi jossai Markuksel tuntemattomas paikas kehittäe sähköö. Maatessas selälläs petilläs Markus huamas et miks tätä savimaja sanotti viire tähre hotelliks. kato läpi näkys just ne viis tähtee. Sil ei näyttänykkä oleva mittä tekemist noire hotelliluakistuste kans, vaa se ol realismii.
Hän ol melkei pääsemäs une pääst kii ku ovi narahtae aukes. Markus säpsäht hereil ja yrit nährä pimees jottai. Kuutamo loist sev verra ovest et Markus näki jonku hahmo seisova oviaukos. Hahmo siirtys sisäl huaneesse ja Markus tuns Aamunkoi tuaksu siaraimissas. Aamunkoi tul hiljaa häne viärees maate ja Markus tuns lämpimä paljaa iho kosketukse.
- Nyt olla arpajaisvoito aika, kuiskas Aamunkoi.

Ernestin näky

Ernest Kymäläinen tuijotti ympärilleen. Mihin olikaan joutunut. Ilmeisesti hänelle oli annettu aivan väärä osoite. Hän oli lähtenyt viemään mopollaan pizzaa ja oli tupsahtanut yhtäkkiä tänne sisätiloihin.
Kaikkialla oli pöytiä täynnä epämääräistä porukkaa. Ellei hän oikein väärin nähnyt tuossa toikkaroi ohitse aivan Freddy Mercuryn näköinen miekkonen ilmeisen hulppeassa laitamyötäisessä baaritiskille ja tuolla,,,,,,, siellähän istui John Lennon pyöreät silmälasit nenällään, vanha landola sylissään, hyräillen jotakin käsittämättömältä kuulostavaa psykedeelistä riimittelyä George Harrison seuranaan.
Ernest Kymäläinen uskaltautui sisemmäs tähän savuiseen huoneeseen. Kyllä hän aivan oikein näki. Tuolla, tuolla, tuollahan oli itse Elvis Presley hapsutakissa ja leveälahkeisissa housuissaan. Olipa hyväkuntoisen näköinen juippi viime vuosituhannella kuolleeksi. Samassa porukassa oli joitain muitaki tutulta näyttäviä heppuja. Stetsoni takaraivolla joku miekkonen mustissa, kitara nojaten pöydänreunaan,,, sehän oli Johnny Cash..
Kukahan tuo kikkarapää oli Cashin vieressään, samoin mustissa, musta lierihattu päässään? Ernest tunsi hänet heti kun hän nousi kiljahtaen ja pyörähtäen varpaillaan toinen käsi munissa. Sehän oli Michael Jackson. Naurunremakan saattelemana Michael suuntasi moonwalkeria kävellen tiskille tekemään uutta tilausta. Kyllähän sinne nyt olisi päässyt vähän normaalimminkin, mutta showmies on aina showmies.
Savuisessa nurkassa kuului jostain pöydästä selvää suomenkieltä. Ketähän ne,,,,? Siellähän oli istuskelemassa Juice Leskinen aikamoisen kaverilauman kanssa. Naurun remakka kantautui aina välillä ilmoille. Pöytä oli täynnä olutpulloja ja ilma sakeana tupakansavusta. Ei voinut olla totta, siellähän oli Junnu Vainio, Olavi Virta, Palle ja kaikki muutkin suomen aikojen saatossa edesmenneet kuuluisuudet. Vitsit singahtelivat sinne tänne ja meno oli mieletöntä, aina välillä laulaa lurauteltiinkin. Täällä ei kai enää tarvinnut välittää maksasta eikä muistakaan elimistä.
Mikähän tämäkin paikka oli? Hän ei nyt varmasti ollut aivan järjissään. Nämähän oli kuolleita juippeja kaikki tyynni. Oliko hänkin kuollut?
Ei voinut olla. Hän Ernest, aivan tavallinen nuorukainen. Ainakin hän oli tullut aivan väärään paikkaan. Täällä oli vaan kuuluisuuksia. Tämä taisi olla taivaallinen poppariklubi. Olihan Ernest aikamoinen musiikin suurkuluttaja, mttei tämä nyt oikein tuntunut oikealta paikalta.

- Ernest, sattuiko sinuun? Ernest, älä nyt kuole siihen! Ernest, herätys!
Ernest kuuli jostain kaukaa jonkun huutelevan. Hän makasi asfaltilla, mopo oli kuorma auton takapyörän alla liiskautuneena. Kuin ihmeen kautta hän oli lennähtänyt pyörän päältä ja iskeytynyt katuun pelastautuen jäämästä takapyörien alle.
Hän havahtui takaisin arkipäivään kun hänet nostettiin paareille ja ambulanssiin, mutta tuota äskeistä näkyään hän ei koko loppuelämänsä aikana pystynyt unohtamaan.

Päätön juttu

Luuranko istus kaatuneel hautakivel pureskelle poskettomasti naureskelle pualikkail hampaillas, joist jokune viäl törröt leukaluist, viimevuan viäl tuareena myytyy näkkileivä kannikkaa. Vähä se leipä ol vihertäväks käyny, mut kyl siit viäläki erot mikä se ol joskus ollu.
Luuranko vähä harmitteli et marot ol syäny sen hianon pyhäpuvu iha reikäseks ja tuhonnee jopa arku sisälmystiiki nii ettei siälkä oikke enää viihtyny. Se ei voinu ymmärtä, mist ihmeest noi rotakki ol sen unta tullu häirittemä. Aikas niilt niskoi katkottuas se ol päättäny et kyl tää ny jo riitti ja nous ylos tualt mulla keskelt. Olis ollu eres multaa mut ku ol saatana savimaat. Sitä ol ollu nii kamala kaivaakki ja rormiluukki oli tullu iha saviseks.
Kyl vähä tarttis ajatel mihi sitä vainajas kuappaava, jos niil vaik tulis aika pitkäks tai jotta tämmössi häiriötekijöi, ni pääsis paremmi ylös. Lonksutelle kiukuissas leukojas luuranko alko tuijotel tyhjil silmäkuapillas ympärilles, mut jostai kumma syyst ei oikke tahtonu nährä yhtikäs mittä. Kerra niiski kuapis oli ollu vaaleesiniset eläväise silmäkki. Mut ny ne ol jo aikoi sitte karonnu joirenki matoste ruuasulatuksee ja näkökykyki men siin ohes.
Noit tummat hiuksekki ol puronnu pääst ku ne perkulee rotan ryäkäleet ol syäny päänahanki. Kyl ny jotta kunnioitust tarttis vainajiiki kohre ol, mut ei niilt mittä voi vaatii ku ei niil ol muut annettu ku pohjato nälkä. Kyl tää maatuminenki ol yht helvettii. olis vaa tarvinnu valita toi polttohautaus ni olis päässy näistki vaivoist.
Luuranko pomppas pystyy ja kolaut pääs yläpualellas olevaa oksaa. Kolaut oikke vaa perkulee kovi. Sen niskanikamat rusaht ja pää kiäräht maaha. Tääki ny viäl, pääki katos johonki. Se yrit kontallas kauhoo ympärilles löytääkses kallos. Löysiki ja yrit laittaa sen paikolles, onnistumat,. ain uurestas kallo putos pois nikamie päält.
Toivotont se päätteli, täst tul ny iha päätön juttu. Niinpä se luapus tost ajatuksest pikku lenkist ympärs hautuumaat. Se ot kallos kainaloos tunkeutue takas lahoovaa arkkuus orottama maatumist. Ku ei mistää tul mittä, ni ei mistää tul mittä, se päätteli ja asetti pääs pialukse jäännöksil asettue itte pään alapualel maate. Orotella täs ny sit ylösnousemust, mukamas. Se ol vähä ottanu ennakkoo ja saanu palkinnoks vaa pääs irtoomise. Väkisinki se vähä heikens uskoo ylösnousemuksee.

Ynselmin järkytys

Ynselmi Ekahuti Koikkalainen, työtön herrojen armosta, monivuotinen päivärahojen kuluttaja, sai yhtäkkiä, varoittamatta työtarjouksen. Valkoisen kirjekuoren, ihan virallisen näköisen. Haisteltuaan sitä varovasti hän uskaltaui avaamaan kuoren ja siinä se oli. Hänen elämänsä järkyttävin tapaus oli tapahtunut.
Hänen elämänsähän kääntyisi aivan päälaelleen. Miten nyt saisi vapaa ajan sopimaan tuollaiseen rytmiin. Tuohan pilaisi hänen kaikki tulevaisuuden suunnitelmansa. Miten tässä nyt näin kävi. Täytyy varmaan käydä työvoimatoimistossa selvittämässä, ettei vaan olisi sattunut mitään erehdystä. Ynselmin mielestä oli aivan selvää, että siellä oli nyt sekoiltu papereiden kanssa.
Ynselmin kädet hikosivat ja hän tunsi itsensä rairaaksi, ensimmäisen kerran sitten työttömäksi joutumisensa jälkeen. Hikoilu levisi otsalle ja siitä koko keholle. Hikikarpaloiden virtaus otsalla oli sitä luokkaa, että Tammerkoskikin olisi ollut kateudesta vihreä jos olsi ollut ajatteleva yksilö. Ynselmi linnoittautui kylpyhuoneeseen, riisui litimärät vaatteensa ja kuin horkassa tärisevin käsin avasi suihkun. Tosi kylmän suihkun.
Varttituntia myöhemmin Ynselmi ilmestyi tällä kertaa kylmästä täristen, alastomana, vain pyyhe huolimattomasti lanteillaan, kylpyhuoneesta Suuntasi kulkunsa jääkaapille, avasi oven, noukki sieltä litran tölkin Karhua ja siemaisi siitä heti puolet kitusiinsa. Röyhtäisten pitkään hän alkoi pikkuhiljaa tointua. Rojahtaen sohvalle avattu tölkki kädessään hän varovasti siirsi katseensa takaisin kirjeeseen joka lojui lattialla. Sinne se oli leijaillut hänen tärisevistä käsistään..
Ynselmi otti pari ryyppyä lisää rohkeutta kerätäkseen ja kohotti kirjeen kahella sormella varovasti lattialta. Hän asetti sen pöydälle alkaen uudestaan tavata sitä tarkasti joka sanaa maistellen, jos vaikka niissä olisi joku virhemahdollisuus kuitenkin olemassa. Päästyään kirjeen loppuun Ynselmi totesi toivottomana, ettei pienintäkään virhettä ollut löytynyt.
Onneksi siinä oli vielä pari päivää aikaa työpaikalla käyntiin ja haastatteluun. Ynselmillä oli jo melkein viikon parransänki, sitä ei missään nimessä ajettaisi. Missähän mahtoikaan olla se säkki johon hän oli keräillyt vanhoja risoja likaisia vaatteitaan. Löydettyään säkin hän tyhjensi sen lattialle. Hän nikotteli, haukkoi henkeään ja pidätteli oksennustaan haistellessaan tuosta kasasta leviävää aromia. Se tuoksui aivan mielettömältä. Sen voi kuvailla vain yhdellä sanalla - negatiivinen. Sellaisen vaikutuksen hän loisi parin päivän kuluttua, mennessään työhaastatteluun. Kaikki olisi jälleen pelastettu.
Onneksi hän ei ollut hävittänyt tuota pussia, vaikka oli pitänyt. Ynselmi huokaisi helpotuksesta ja avasi telkkarin. Kaukosäädin toisessa ja Karhutölkki toisessa hän rentoutui.

Martini Mösä

Ei ollu olleska Martini vika et hän ol saanu tommose nime. Se ol iha kokonas häne isäs vika ku ol ollu nii juavuksis sillo kastajaisis, et papi kysyes nimee isä ol nuakkunu penkil ja kohottanu sormeas tilaste, - Martini.
Kaikkee sitä sattuu ku sil pääl sattuu. Muute kastajaise oliva sit menneet iha mukanvast, paitti et isäukko ol kastee päätteks juanu kastemalja tyhjäks ja toivottanu kaikel hääväel onnistunut hääjuhlaa. Lopuks hän ol horjahrellu takaperi istuma alttaril ku ei muuta penkki ittelles löytäny, keikahtanu siit seljälles ja purottanu kristukse risteines päälles.
- Herra jumala, hän ol kirkassu tuijottessas viire senti pääs naamastas ollut orjatappurakruunu ja sit sen al oleva verist naama.
- Ei ol, kyl se on kristus, oli pappi sanonu nostaissas ristiinnalittuu isäuko päält jot isä olis päässy irti tost pyhäst halauksest.
- Voi Kristus minkä mää tei, ol isäukko kauhistellu viäläki täriste ku haavalehti Sen jälkee paikal ol tullu pari valkotakkist miäst jokka ol iha rauhottavast jutelle viänee isäuko pois paikalt.
Sen jälkke ei isää enää näkyny, eli Martini ei olis koskaa tavannu isääs jollei äiti kerra heikkona hetkenäs olis hänt viäny isää kattoma. Isä ol muute iha hyväkuntose näköne, muttei tuntenu äitii eikä Martiniika. Miks olis Martini tuntenukka, ku sillo ku viimeks näki ol Martini ollu viäl nii piän.
Isä ol istunu vaalees huanees mis ol pehmiät seinäkki, melkei ku äänitys-sturios. Se vaels pisi seini ja hoki isä meitää ja yritti piirtää sormillas ristinkuvii seinil. Välil se istaht lattiaa pultatul sänkylles ja huajus siin erestakasi, sit se nous ja alko ton saman vaellukse.
Äiti ja Martini päättelivä et isän ol iha hyvä siäl ja unohtiva koko assia. Isä oli muttei ollu kuiteska.
No Martinist kasvo iha normaali nuari, lukkuuottamat sitä ettei sil maistonu viinakset eikä tupakki sen enempää ku huumeekka. Äiti pisti sen lääkäriinki mut ei se mittä vikkaa löytäny. Sitäpaitti Martini tykkäs kuldduurist niinku Junnu Vainion Porno-oopperast ja kaikest hassust niinku häist ynnä muist sensemmosist. Kyl hän lukemistki harrast, hän ol lukenu mont vuaskerta Jallui ja Kallei ja muit semmossi kulduurijulkasui. Elikkä hän ol kaikenpuali normaali nuar miäs noit muutamii poikkeuksii lukuuottamat.
- Nyt voiraanki sit mennä kattoma mitä Martinil nyt kuulu. Soitetaas ovikelloo.
Ovikello kilaht ja Martini aukas ove antae tiät huaneistoos joka ol tapetoitu kaikemaailmasil kauhelokuvie mainosjulisteil. Kattolampuski roikkus kaulast kuivumaa laitettu luuranko.
- No moron Martini mitäs pualt nyt meil sit esittelet omast ittestäs?
- Kyl se o ny nii et ny o kuldduurihetki, lausaht Martini Mösä ja laitto soittimees Reijo Tanii soimaa

Sulevi Saastamalan etsintätoimisto

- Iltaa, viano ääni sano ove avautues Saastamalan toimistoo.
- Ehtoota, sanos Sulevi Saastamala hypistelle sormissas kynää, kannettavaa tiatokonet, nelivitost äänevaimentajal varustettu colti automaattii, pusillist shipsei ja pualentoist litra kokispulloo. Leukaperis roikkus jonkimatkaa poltettu tupakki.
- Mitäs assia koskee? hän kysäs tyäntäe kitaas kourallise shipsei ja huuhtasse sen alas kokiksel. Vast sit hän kohot katseens tulijaa kohre ja meinas tukehtuu shipseihis ja kokiksees.
- Tuota, alotti sisäänastunu ikäneito, parhaat päiväs vasta vähä aikaa sitte taakses jättäny, vaikkei hän kyl itte ollu ikääntymistäs huamannu, ainaski pukeutumisest voi vähä semmossi uumoil. Hänel ol ylläs napapaita joka nipinapi peitti vapaana raskaast riippuvat rinnat. Varmaan moniki miäs viäläki käveli päi tolppii, kompastus kenkänauhoihis, ajeli lyhtypylväisii tai toiste perää ynnä muut sellast ne sivuuttaessas. Samoinku noire koipienki näkemisest, jokka alkova tualt roiskeläpä pituse minihamee alt ja päättysivä mustii korkeekorkossi pikävartissi saappaissi. Pyöreähkö takamus ol viäl iha mukii menevä näköne. Vaik siin kyl olis tarvittu aikas suur muki. Punaseks maalatut huulet töröttivä sulosest häne sanoessas ton yhden sana ennenku Sulevi keskytti häne lausees.
- Äh. Öh. Onks teilt karonnu jottai? sai Sulevi kysyttyy napsauttae kannettavas kiin ja jättäe sormes sin välii hajamiälisyyttäs. - Perskele. Hän pomppas pystyy jättäe kyntes parist sormest kannetavas näppäimistöl.
Tommost sattuu ja se sattuu, ku jää tuijottama vaaleesinissi pitkie silmäripsie kehystämii silmii joide ilme ol ku lempeel kauriil. Kauniist kaartuvat kulmakarvat ja suora pienehkö nenä täyrens kasvoi ja kaike kruunas vyätäsil saak lainehtiva loivast kihara tukka.
Sulevi nappas pöyrält colttis ja tyäns sen kainalokoteloons sil seurauksel et se laukes ja poltti häne pairastans piäne kaistalee tussahrukse saattelemana. Luati ei onneks osunu hänee mut men läpi seinäst, jatko matkaas tehre yhrest pikkulinnust siipiriko, katkaste naapuritalo keskusantenni johro ja tappo lopultas kissan joka ol just kyttäämäs lintui päivälliseks.
Mittä tommost noteeraamat Sulevi muina miähinä istus takas pöytäs ääre. Risti kätens rinnalles ku estääkses syränt pomppaamast ulos ja yrit kovi olla tuijottamat noit ryntäi. Hän ku ol ain ollu vähä heikkona noihi ilääntyneisimpi naissi kohre.
- Tuota mää ole tost naapurist ja mul o kissa karonnu, naikkone kehräs. - Se o semmone harmaa ja sil o valkone täplä ottas. Etteks te tee tommossiiki hommii?
- Joo, tehrää me niitki, etitää karonnei, on ne sit mitä vaa, vaik isokuppissi rintsikoi, Sulevi sekoili. purottae leuoissas roikkune tupaki syliis. Ei heti huaman sitäkä, mut yht äkki pomppas pysty suarittae jonkilaise Mikael Jaksoni tapase tanssikuvio kourie housuetumustas sammuksii vähä samalaissi kiljasuiki päästelle.
- Toi ol hyvä, mutten mää kyl tullu tän sun esitystäs kattelee, naikkone nauraa kihers taputtae käsiäs.
- Sun tarttis löytää mun kisumirri, hän jatko räpsytelle silmiäs niinku liikennevalo öisi ku se o varotusvilkul.
Sulevi ymmärs ensteks vähä vääri ton mirri sana ja varotusvilkukki, mut hyäkättyäs ku sonni kevääl mylvie hakemaa ikäneirolt mirrii, hän huamas erehrykses pikasest. Kerättyäs luitas tapetilt ja huanee nurkast joho ol lennähtäny tyylipuhtaa heito ansiost, hän alko palata arkee ja maanpinnal osittai sen ansiost et joka paikka särki ku olis jääny kivijyrä al.
- Tos on mun numero mihi voi sit soittaa, sanos naikkone ojentae käyntikorttis.
- No joo mää voin palat assiaa ku mää satun sen löytämä, Sukevi vakuutti ittevarmast.
Naikkone poistus ja Sulevi pisti tupakiks. Miätteliääst hän nous ja menne akkunal.
- Mistähä mahtais tonki homma alottaa, hän miätiskeli. Hajamiälisen näkösenä hän tuijotti ulos ja sattus kattomaa naapuritalo katolki. Hän oike aukas akkuna ja nojautu ulos akkunast tarkistaakses katsettas.
Se katto ol vähä alempa ku tää akkuna. Siäl se mirri makas. Harmaa katti mil ol valkone täplä pääs ja ammottava reikä kyljes makas verilammikos. Vähä viäl koivet sätkivä. Sulevi hätkäht, mut palaut naamas äkkiä perulukemil. Nyt hän muist ton äskese vahinkolaukaukses.
- Voi Perkule, minkä tein, saratteli Sulevi painae pääs kouries välii.

Mitäs tekis mukuloire kans

Mitäs täs tekis nykysi noire mukuloire kans. Onneks omat ova jo nii isoi ettei tommost tartte enää miättii.
Nys se sit yks päivä taas paukaht uutine telkust. Lapset kärsii ny sit kannustavast ja hyväksyväst taputuksest olkapäälki. Ainaski siin uutises oli semmone esimerkki. Jos se katotaa jotenki seksuaaliseks ahristeluks nii mää en ny ymmär enää mittää.
Ei niit kakrui saa haukkuu. Niil menee koko loppuelämä piloil. Ne tunteva ittes toise luaka kansalisiks. Eikä ne sit kuulemma opi enää mittä kunnol. Jos ne haukku toisias se o kiusaamist. Kunnei meijä ikäluakal tommot käyny? Muaki o kyl mont vuat sillo nuarempana sanottu puniki kakaraks. Sattus toi isoisä olemaa sil pualel ku suamalaise ottiva mittaa toisistas. Siit se sit periyty ja vaa siit syyst ku ne hävis.
Ei niit saa tukistaa. Siit saa kauhei traumoi. Niist kuulemma kasvaa väkivaltassii. Emmää tiärä oleks mää sen väkivaltasempi ku muukkaa. Vois jopa sannoo päinvasto. Emmää kyl nii helpol karkuunka ossaa juast jos uhataa jotenki. Puhumal o tähä mennes selvinny.
Ei niil saa antaa selkkäänkä. Se o viäl pahemppa. Nehä voi vaik tulla ja ampuu kaik ympärilles sattuva taik sit rakenta pommei ja posauttava ittes ja pual ostoskeskust taik jottai muut semmost. Tost en tiä ku en ol selkää saanu ikinä. Mut paukui kyl ossaa rakennel ja ampuukki.
Ei niit sais kehuukka. Niist tulee sit ylimiälissi ja ne käyttävä muit hyväkses koko elämäns. Kato ny vaik esimerkkinä noit poliitikoi. No toi ny sit o vähä nii ja näi. Siit voi ol mont miält.
Ei niit sais kannustaa. Se vast kamalaa onki. Nehä voi vaik oppii jottai tekemäänki ja olla parempii siin ku vanhempas. No toi voi olla tosiki. Ainaski munst tul paremp piirtäjä ku isäukkost.
Ei saa taputtaa olkapääl. Ne voiva tulla vaik empaattisiks mikä nykysi on sit nii suur synti et siit pitäis ristiinnaulita vähintäänki. Ei ol muute siinäkä ihmine yhtäs muuttunu. Empatiast se joku sillo Juudeas ristiinnaulitti sen vanha tarina mukka. Empatiaa kyl tääl tervittais, muutenki ku vaa rahakeräyksie muaros.
Ei sais silittää poskee. Se o kuulemma seksuaalist. Niil o varmaa nykysi kasvanu sukupualielimii jo poskiinki. Ei mul vaa ol ja toivon mukka ei tuliska. Enkä mää ol sitä koskaa pahaks pannu vaik silitettäiski. Kivalt se tuntuu ja joskus lohruttavalt, riippue tilanteest.
Ei niit sais koskee millää taval. Tää menee jo iha sairaaks. Kuka halvatu kiihkoilija tommossiiki keksii, mää kysy vaa. Tää o varmaa jottai jenkkie hapatuksii joit tännekki tyännetä. Tota koskettelemist määki vähä välttele. Mul ol yhtee aikaa semmone kyky taik kirous et mää tiäsi kärepuristuksest olik se toine suara vai epäluatettava.
Tää seuraava on suaraa jenkkiläst opittu. Lapset ei nykysi saa nukkuu samas huanees ku vanhemmat. Saiskoha nykysi eres sisaruksekka nukkuu samas huanees.
Onha siin tiätty semmone mahrollisuus et saattava herät väärää aikka ja vaik keksii tommose et noit lapsii ei tulekka iha vaa viäres nukkumal. Jos heräävä ni siint taas voi syyttää mun miälest niit kallokutistajii ku sanova et naise ja miähe pitää vapautuu kanssakäymisessäs ja kiljuu ja kailotta nii maa perusteellisest ku kerra tekkee kutaa. Muute siit tulee heilki kaikemaailmassi estoi. Nii kai, mut ku ei se iha noinka ol, ku kerra asuta niinku sillit sualas ja naapurit vetelee kruksei seinää montaks kertta naapuri rouva sai taas orku viime yän.
Mimmost esimerkki vanhemma näyttäväkkä jääkiakos ja jalkapallos ku halaileva toisias. Iha selväst viittaa homoiluu ja lespoiluu koko homma. Ja sama toistuu muiski urheilulajeis. Kait ne koht kiälletä. Taik sit urheiluohjelmisse tulee k-18 merkintä. Siin iäs ku jo luulis oma suuntaavuure oleva selvil, paitti niil ku ei ol nii pal hoksnokka et ossais aukast kaapi ove ja tul kaapist ulos, jos ova poikkeavii. Siit muute tul miälee semmone, et jos vaimo kaapist löyty joku alasto miäs ni se ei nykysi olkka enää siäl sentähre ku ennevanhaa, vaa se o joku poikkeava ku ei ol viäl osannu tulla siält ulos.
Tää maailma o muutenki menos päi jottai tulist paikka. Kiälletä toisaal ja toisaal julkisest näytetä seksipualt mainoksis iha kaikil. Ikärajoi on tiätty leffois ja sarjois mut ei katumainoksis eikä muiska reklaameis. Sama juttu on ton väkivalla kans, sill vähä mässäillä liiaks.
Mut tää ny ol taas tämmöst pohrintaa. Iha yht turhanpäiväst ku nunnal nännit.

Vähä muisteluit mennesyyrest

Kuuskytluvul ol paljo mälsää ja paljo myäs vänkääki. Vänkää ol et sillo tul rautalanka ja viäl Beatleski ja Rollarikki. Määki hommasi eka levari ja sit levyiki. Rokkarolli ja rautlanka. Elvikse rokki soi ja Jailhausi levy tul nii ohkaseks ettei siit kuulunu oikke muut ku suhina. Käytii Uitu laval kuuntelemas rautalankabändei ruattimaalt ja kyl noit suamalaissiki. Siäl kävi muummuas Jan Rohde and The Adventurers verättämäs letkajenkkajonoi. Mää sai sillo rautalankakuumee ja osti ekan kitaraniki osamksul tiätty. Tais olla sillo vuas 1962. Sillo sai osta liikkeist tavara osamaksul ilma et siin ol joku rahotusfirma sekoilemas joukos. Sit sitä tahkotti kaikemaailmassi ottei ja soololurituksi sormet veril. Oltti olevanas nii hyvii et oksa pois, kunnes kuulti levylt Spotnicksi soittava ja Shadowsi. Eihä sitä osannu viäl mittä. Sit yritetti viäl kovemmi, mutku mun sorme ei millä taipunu nii nopeissi liikkeissi, ni sit seki opiskelu jäi sit taka-alal enimmäkse. Sej jäkke mul jäi toi soittelu vaa harrastuspohjal ja mää soitteli vaa iha omaks huviks. Keskittysi enemmänki toho piirtämise. Mut silti jokku munt muistava tommosena vähä niinku kylähulluna, jok vaeltel ain välil kesäsi mettis kitarapussi seljäs ja lehtiö kainalos. Talvisi munt kyl ain löys luistikentält pelaamast kiakko. Mää autteli siäl kyl vakseiki lanailema ja jääryttämäänki. Kenttä ol iha meirä tonti viäres, jote ei ollu mikkä ihme et mää oli siäl ain ku vaa ol vapaat. Me luatii yhre vaksi kans uus tapa jääryttääkki, mikä sit mun piti opetta ain uusil vakseil vuarest toisse. En tiä kui siäl nykysi jäärytettä. Säiliöautol varmaa.Eikä kyl varmaa tul semmost tasasuut jäähä millää ku me saatii sillo käsipelil.
Aletti kasvattama hiuksi, nii et sitt ol ain vähä kismaaki vanhempie kans. Niire miälest ku pojil ei sopinu tommose flikkoje tuka olleska, mut kyl ne siihe sit sopeutusiva. Se ol vähä semmost väsytystaistelu. Enkä mää ol niist hiuksist päässy viäläkä. Tosi o, et ne o kyl nykysi huamattavast piremmäk ku sillo. Sillo ol kyl iha kauhhia, jos niskatukka ol kaulukse pääl. Nykysi se o melkke vyätäsil. Mut ku o jo näi vanha ja harmaapäine ni siit ei just kukka enä uskal huamautta mittä. Kyl täst vanhuurestki o jotta appu joiski assiois. Ny sitä vaa katota, et se o mul eräälaine tavaramerkki. Voira ain sanno, jos joku kysy et kuka semmone Api o, et se o se vanha äijä Pikisaarest mil o miälettömä pitkä tukka, eks tiärä?.
Se o muute aika metka juttu, et se vanhemp polvi, mikä sillo paheksus nii pirust mun toilauksi, ei enä paheksu ollenska. Juttu o kiärtäny siäl entisil kotipaikoilki nii pal, et ne tiätä et mää ole joku taiteilijaplanttu, ja se selittä kaike ja anteeksantta kaik nuaruure kohelluksekki. Ny neki jokka kattos sillo iha kiaroo mun touhui, ova ny nii tuttavallissi ja kyselevä kuulumissiki ku näkevä. Ne harva jokka o lastens tai lastelastens opastuksel pässe tutustuma tiatsikka ja nettiinki ova käyne kattelemas mun kotisivui ja tiätävä kuulemma iha hyvi mitä mää touhuu nykysi ja viittivä semmost seuratakki. Ilmeisest muns ol jo sillo jotta erikoist, vaikkem mää semmost itte huamannukka. Omituisuuksi ain näytetä seuraava.
Kyl se nii o, vai kui?

Se o taas tämmöne julkasu

Kyl maar täs ny sit taas näpytellä. Ei tair ny täst mittä loppuka tul, vaik tarttis vähä paussiki pittä. Toisel silmäl välil vilkase telkkari. Koht o varma ku Väyryne et toine silmä katto itä ja toine länte. Mul vaa toine katto telkku ja toine monitorisse. tarttis vaa ol viäl kolmaski silmä ku kattois näppist, ettei tarttis nii pal korjail. Mahtak siit mittä appu ol vaik näkiski vähä laajemmi, siit vaa kärsii toi tarkemmi näkemine.
Täst kai tarttis tul jotta erikoistki, mut tiärä hänt sit. Mää ole semmost vähä väli fundeerannu et miks mää ylens ole alkanu kirjottama tämmössi. Tol seiska äikänumerol, jonka joskus vähä ajalasku alkamise jälkke mää sai koulust, ei ainaska olis luulu tämmöst koska alottavas. Kyl seki tuntu nii metkalt ajatel et seki ol jo viime vuastuhannel. Onks sitä ny sit oikke vanha ku voi tommottis ajatel. Kyl senki viäl hyväksyis et viime vuassadal, mut viime vuastuhannel, se on jo iha kamala juttu. Ilmankos sitä käy hiuksekki iha harmaiks ja ruppe tulema kaikki vaivoi, semmossi ku ikämiähil ny sit kuulemma tule. Kolotta, repii ja riapoo ja kaikke semmost.
Kyl huumori kukka o kaunehi kukka sanota. Telkkariski yirtetä kauhiast tehrä huumoriohjelmi, mun miälest nykysi kyl huanol menestyksel. Vaik kattois oike ajatuselki, ni ei niist oikke mittä huumori löyry. Alapääjutuist meinata varma et ei tartte muutaku vähä vihjast ni luulla et se ain nauratta. Voi ol et sillo piänen koltiasen noi olis naurattanukki, mut näi vanhemmite ne ei oike tunnu enä nauruhermoi kutkuttava. Mun miälpire o et kaikke humoristisemma ohjelma löytyvä nykysi mainospaloist. Tiätty se o vaa mun miälpire.
Tää o ny sit taas tämmöne julkasu tän sivustol ja semmosenas aika tyhjäpäiväne. Kuha ny ajankuluks tämmöstki näpyti. Seurravaks tule kyl sit toistoo, mut ku mää yritä piiskat itteäni muihi tuattavuuslajeihi.
Taitaa ol jo aik hillitä tuatantoo täl kirjottamise pualel, tai ainaski julkistamist, ettei kukka sekko kiäliopeissas, tai jossai muus näist mun jutuist. Tääl Turus ku olla vähä hullui varmaanki. Mulku siihe viäl sekottuva Manselaine isä ja hämäläine äiti ni sit taita ol jo iha karmee sekotus. Onha tääl Turus joku mun muistaaksen tehny kokonaise kirjanki, jok ol alust loppu ast samaa lauset. Iha niinku, jos oikke ny muista ni, Claude Simon ranskamaal. Se ol varmaa sillo antekraunttiaika, ku kaik säännökki ol tarkotet rikottavaks.
Nykysi kyl se olis helppo, ku munst ainaski tuntu, et ei voi oikke tehrä mittä ilma jonku säännö rikkomist. Mut yhre määki ole oppinu täs piiiitkä elämän varrel. Jos joku närästä ni siihe autta samariinisuala.
Ehkä munst sais paremma käsitykse jos vaik kävis mun kotisivuil kattomas mikä mää oikke ole. Oleks mää lintu vai kala. Mun kotisivu löytyy osotteest http://www.apiart.net Siält löytynee munst kaikenäköst. Tää osote oli kyl jo jonku jutu vastaukses mut ilmoteta ny kuiteski viälki, jollei sitä ol siäl sattunu huamaama.
Ei maar, mut ku tarttis muutama tauluki täss viäl tehrä tonne Traksfjärtti minne pitäis ripusta ne näytil Panketi seinil ens kesäks. Mun miälest noit uussi taului o ny viäl liia vähä ja toi kesä tule kyl yllättävä pia kuiteski.
Mut katota ny kui täs sit käy. Pystyks mää hillittemä ja siirtämä tuattavuut maalauste pualel, vai kui.
Ans kattoo ny.

Semmost sun tämmöst

Pakinamaakari Api tääl taas moi. Emmää tiärä miks, mut ny näyttä näit jutui tuleva aik taval, vai pitäis kai täs jotta muutaki tehrä. Ei kyl oikke olis tämmösse aikkaka. Pakkane senku jatku ja puit tartte sahat ja pilkko joka herrane päiv. Kaik o vähä niinku jääs, muttei miäl kummiska. Tai o kai seki, ku ei tul oikke maalaamisest mittä.
Keväkki o lähestymäs, vaikkei oikke täs vaihees semmost uskoiska. Lunt o ku ennevanha ja pitäis kuulema mukka ol joku kasvihuaneilmiö. Emmää ol koska ollu kasvihuanees jos olis parikymment astet pakkast. Kasvikki siäl jäätyis. Mut ku noi tiäremiähe ova laskene et tääl o nyt lämpeempä ku enne. Ei oike mahru mun päähä tommone. Ei ainaska ku pistä nokkas ulos ovest. Mut kai maar ne assiat tiätävä, ku kerra ova lukene niist.
Maailmakatastrofi siint o tulos. Maailmal o kaikenäkössi kuivuuksi ja tulipaloi ja toisaal kauhei tulviiki. Uhkaavappa jottai semmostki et ves nousis kahreksa metrii. Siin oliski ihmettelemist monel. Meiltäki pääsis suaraa trappuilt paattisse.
Mut kyl täs jotta o pahast piäles muutenki ku vaa taloussuhranteis. Autokki kuulemma saastuttava nii pirust, melkke ku joku yks tehras. Tiätty se tehras o paikallas, mut niit autoi o vähä joka paikas. Sitä mää e kyl oikke ymmär et mite tää haittavero niit päästöi puhristais. Ihmise vaa maksava ja kuluttava nii ku ain enneski ja päästöiki tule niinku ennenki. Mut o vaa nii puhrast ku maksa haittavero ettei mittä määrä.
Kyl tää muuteski o menny vähä piäle tää homma. Enne maalaise tuliva toime omillas, mut ny ei pääs yhtikäs palkoil ilma tukiaisi. Mahtaak seki johtu jostai tirektiiveist, jokka tua lissä kustannuksi maalaiste niska. Susii ja karhuiki o nykysi kuulemma nii pal ettei mittä määrä. Taas täs just sai lukke, et yks sus ol nähty jossa. Onk se sit pal? Seki o suhteellist.
Kaikke tarttis sääst ja käyttä enerkiasäästölampuiki, vaik niis onki kaikenäkössi myrkyi, eikä toi elohopia ol niist se kaikke piäni haitpual. Sit taas toisaalt kulutus kuulemma o nousemas nii pal, et tarvita lissä yrivoimaloi. Miks se o nousemas jos kerra kaikke kulutust olla laskemas. Mihe se sähkö sit mene? Tai tiätyst jos kaik autokki tuevaisuures o sähköautoi ni tarvitaaha siin sähkö ja ku kiälletä puulämmitys ku siint tule nii pal päästöi. Toi kesäne grillauski iha puuhiilie kans o varmaanki ja semmone saastuttaja et seki varmaa pitäis kiält, jollei muute ni ainaski sitä varte, et saatais kaasu ja sähkö enemmä kuluma.
Ei maar, mut siit tuliki miäle, et tartte taas vetäst retonkei niskaas ja men ulos puit pilkkoma, jot koris olis lämpöst. Entine satsi tul jo poltettu.
Moikka vaa seuraava kertasse.
Api

Heipparallaa

Heipparalallaa, tääl tosikot tallaa, näit mait ja mantereit. Onk nii ett unohduksii, tän huumori kukkase tallaa, tää olomme ympäristö. Mehä ollaa nykysi, mä ole ymmärtäny, nii helveti eurooppalaissi. Oma markkaki men, tul tilalle sen, tää markkinaseteli euro. Siihe suastunu e, pakko kuiteski o, enemmistöö kuunnel meiti. Vaik se vääräski ois, kute huamattu o, aika usse ku menneit kaiva. Mut hittojas siit, mennä vaik helkuttii, kuha maallist mammona saara.
Mennää sinne ja tänn, kuha ei enemmä, tartte omaa päätäns vaivat. Kyl muut tiätävä sen, mite suamalaine, elää elämääs pohjose korves. Mehä kaareta vai, kirveel karhuki kait,jos se pihaam uskalta taivalt. Ollaa suamalaisii, pidä siit säki kii, eikä meit toi eurooppa kaara.
Mikä siinäki o, ruaka loppunu o; et leipääkä kapistas löyrä. Kaik menny jo o, toho inflaatioho,
ei huumorka aut - ol nöyrä. Herrat tiätävä se, et on nää ihmise, niinku vaeltava sopulilauma.
Ties sen Kekkonenki, et nää suamalaise, o oma kansansa pohjola maast. Ei ol ruattalaisii, eikä venäläisii, vaa o suamest tää suamemme kansa. Iski isämmaallisuus, tuli sisällöst uus, vaikkei alkuusa pitänykkä tul. Mut ku Suami ny o, mikä Suami ny o, eurokansalaiste ydinjätepaikka.
Viäl o puhtait veet, viäl o ilmaki sees, viäl meil mettäki suht terveenä kasva. Mut kai pyrkimys o, et ydijätekaivoho, tää terve Suamiki upotetaha.
Runoi rustaile vaa, vaikkes ossaiskaa, tää kuiteski o tarina verso. Rytmi siihenki o, tullu nii mahroto, et senki vois joku vaik laula.