Sulevi Saastamalan etsintätoimisto

- Iltaa, viano ääni sano ove avautues Saastamalan toimistoo.
- Ehtoota, sanos Sulevi Saastamala hypistelle sormissas kynää, kannettavaa tiatokonet, nelivitost äänevaimentajal varustettu colti automaattii, pusillist shipsei ja pualentoist litra kokispulloo. Leukaperis roikkus jonkimatkaa poltettu tupakki.
- Mitäs assia koskee? hän kysäs tyäntäe kitaas kourallise shipsei ja huuhtasse sen alas kokiksel. Vast sit hän kohot katseens tulijaa kohre ja meinas tukehtuu shipseihis ja kokiksees.
- Tuota, alotti sisäänastunu ikäneito, parhaat päiväs vasta vähä aikaa sitte taakses jättäny, vaikkei hän kyl itte ollu ikääntymistäs huamannu, ainaski pukeutumisest voi vähä semmossi uumoil. Hänel ol ylläs napapaita joka nipinapi peitti vapaana raskaast riippuvat rinnat. Varmaan moniki miäs viäläki käveli päi tolppii, kompastus kenkänauhoihis, ajeli lyhtypylväisii tai toiste perää ynnä muut sellast ne sivuuttaessas. Samoinku noire koipienki näkemisest, jokka alkova tualt roiskeläpä pituse minihamee alt ja päättysivä mustii korkeekorkossi pikävartissi saappaissi. Pyöreähkö takamus ol viäl iha mukii menevä näköne. Vaik siin kyl olis tarvittu aikas suur muki. Punaseks maalatut huulet töröttivä sulosest häne sanoessas ton yhden sana ennenku Sulevi keskytti häne lausees.
- Äh. Öh. Onks teilt karonnu jottai? sai Sulevi kysyttyy napsauttae kannettavas kiin ja jättäe sormes sin välii hajamiälisyyttäs. - Perskele. Hän pomppas pystyy jättäe kyntes parist sormest kannetavas näppäimistöl.
Tommost sattuu ja se sattuu, ku jää tuijottama vaaleesinissi pitkie silmäripsie kehystämii silmii joide ilme ol ku lempeel kauriil. Kauniist kaartuvat kulmakarvat ja suora pienehkö nenä täyrens kasvoi ja kaike kruunas vyätäsil saak lainehtiva loivast kihara tukka.
Sulevi nappas pöyrält colttis ja tyäns sen kainalokoteloons sil seurauksel et se laukes ja poltti häne pairastans piäne kaistalee tussahrukse saattelemana. Luati ei onneks osunu hänee mut men läpi seinäst, jatko matkaas tehre yhrest pikkulinnust siipiriko, katkaste naapuritalo keskusantenni johro ja tappo lopultas kissan joka ol just kyttäämäs lintui päivälliseks.
Mittä tommost noteeraamat Sulevi muina miähinä istus takas pöytäs ääre. Risti kätens rinnalles ku estääkses syränt pomppaamast ulos ja yrit kovi olla tuijottamat noit ryntäi. Hän ku ol ain ollu vähä heikkona noihi ilääntyneisimpi naissi kohre.
- Tuota mää ole tost naapurist ja mul o kissa karonnu, naikkone kehräs. - Se o semmone harmaa ja sil o valkone täplä ottas. Etteks te tee tommossiiki hommii?
- Joo, tehrää me niitki, etitää karonnei, on ne sit mitä vaa, vaik isokuppissi rintsikoi, Sulevi sekoili. purottae leuoissas roikkune tupaki syliis. Ei heti huaman sitäkä, mut yht äkki pomppas pysty suarittae jonkilaise Mikael Jaksoni tapase tanssikuvio kourie housuetumustas sammuksii vähä samalaissi kiljasuiki päästelle.
- Toi ol hyvä, mutten mää kyl tullu tän sun esitystäs kattelee, naikkone nauraa kihers taputtae käsiäs.
- Sun tarttis löytää mun kisumirri, hän jatko räpsytelle silmiäs niinku liikennevalo öisi ku se o varotusvilkul.
Sulevi ymmärs ensteks vähä vääri ton mirri sana ja varotusvilkukki, mut hyäkättyäs ku sonni kevääl mylvie hakemaa ikäneirolt mirrii, hän huamas erehrykses pikasest. Kerättyäs luitas tapetilt ja huanee nurkast joho ol lennähtäny tyylipuhtaa heito ansiost, hän alko palata arkee ja maanpinnal osittai sen ansiost et joka paikka särki ku olis jääny kivijyrä al.
- Tos on mun numero mihi voi sit soittaa, sanos naikkone ojentae käyntikorttis.
- No joo mää voin palat assiaa ku mää satun sen löytämä, Sukevi vakuutti ittevarmast.
Naikkone poistus ja Sulevi pisti tupakiks. Miätteliääst hän nous ja menne akkunal.
- Mistähä mahtais tonki homma alottaa, hän miätiskeli. Hajamiälisen näkösenä hän tuijotti ulos ja sattus kattomaa naapuritalo katolki. Hän oike aukas akkuna ja nojautu ulos akkunast tarkistaakses katsettas.
Se katto ol vähä alempa ku tää akkuna. Siäl se mirri makas. Harmaa katti mil ol valkone täplä pääs ja ammottava reikä kyljes makas verilammikos. Vähä viäl koivet sätkivä. Sulevi hätkäht, mut palaut naamas äkkiä perulukemil. Nyt hän muist ton äskese vahinkolaukaukses.
- Voi Perkule, minkä tein, saratteli Sulevi painae pääs kouries välii.