Luonnon hulmuavassa helmassa

Kesäkurpitsa Kaunonen, linnunpelätti luojansa armottomasta armosta, istuskeli laajalla laakealla juustosiivulla raapien karvaisia vihreitä sääriään. Raaka tuuli silpoi ympärillä olevia kuusia heitellen niiden punaisia kukkasia kurpitsan kutreille. Kelmeää valoa ympärilleen suitsuttava pyöreä neonvaloputki kuin ilkkuen kiersi valosuihkunsa syrjään kurpitsan kohdalla jättäen sen synkeään auringonvaloon.

Pari valkoista varista istuskeli tupakki hampaissaan läheisessä pystyyn kuivaneessa alkemistin takissa tutkiskellen suurennuslasin läpi laitumella käyskentelevää täplikästä norsua turisten samalla mietteliäinä ihmetellen mikä ihmeen koppakuoriainen tuokin oikein oli.

Turpeiden varjosta kömpi esiin olio joka näytti ihan sarvikuonokkaalta paitsi että sen selässä näytti olevan sinko jolla se täräytti täplikkään norsun nurin. Suolisti sen kätevästi kynäveitsellään ja tunki paloittelemansa lihat siniseen muovikassiin poistuen paikalta jättäen luut varpusten ja muiden petolintujen murskattavaksi.

Tyylikkäässä tuulipuvussa saapui paikalle kirahvi. Kaula solmussa siksi, että oli vähän erehtynyt kravatin ja kaulan suhteen. Se katseli ylhäisestä yksinäisyydestään alas maan kamaralle. Huomasi samassa kesäkurpitsa Kaunosen jolta tempaisi juuston alta makoisiin suihinsa. Siinä sivussa myös kesäkurpitsa hävisi näkyvästä maailmankaikkeudesta suoliston syövereihin tullakseen jossain vaiheessa jälleen esille muotoaan täysin muuttaneena.

Sivustalla punaisen verhon takana supisivat pari supikoiraa toisilleen politiikkaa puhellen. Jo verhosta voi päätellä mitä aatetta siellä ylistettiin. Verhon reiästä heitä seurasi lihaksikas simpanssi naama värjättynä savella parin panosvyön roikkuessa hartioilla. Häntä kutsuttiin Xamboksi koska Rambo nimi oli jo patentoitu elokuvatuotannon palvelukseen. Hypistellen kourissaan kahta konekivääriä hän syöksyi esiin ja suolasi sopulit siihen paikkaan. Suolasi siksi, koska ei ollut saanut kaupasta muuta kuin suolapanoksia panosten ostoluvan puutteen vuoksi. Moitiskellen itseään liikasuolauksesta Xambo jätti ylisuolatut ruhot jälkeensä ja poistui takavasemmalle kevein tanssiaskelin.

Kirahvikin poistui paikalta paukkeen hiukan säikäyttämänä kevyttä kiitolaukkaa päinvastaiseen suuntaan hiukan omituisesti epävarmoin askelin. Ilmeisesti ei suuntavaisto ja tasapainoelimet oikein toimineet kaulasolmun vuoksi, mutta se kuitenkin selvisi turvaan kaadettuaan pari avustuslastissa olevaa rekkaa ja panssariajoneuvon joka oli juuri valmistautumassa avustuslähetysten evakuointiin omiin tarkoituksiinsa.

Tuuli nousi ja pyyhkäisi luonnon hulmuavassa helmassa tapahtuneet tapahtumat pois tästä tietoisuuden totisesta historiikista peittäen kaiken sumuna leviävän hiekan alle. Hetkisen kuluttua paikalla vallitsi hiljaisuus eikä missään näkynyt jälkeäkään äskeisistä murhenäytelmistä. Vain nuo pari valkoista varista istuskelivat yhä tupakki hampaissaan läheisessä pystyyn kuivaneessa alkemistin takissa ihmetellen tällä kertaa kaiken muuttumista

Rantapellejä

Punavalkoinen kissa kaiveli lampea hakulla yrittäen löytää rannalla itkevän luurangon kadonnutta päätä. Luuranko oli kadottanut sen aiemmin pelatussa jalkapallo-ottelussa jolloin simpanssi oli erehdyksessä potkaissut sen järveen yrittäessään osua halkaisijaltaan puolimetriseen appelsiiniin joka toimitti lehtimiehen uransa lomassa myös jalkapallon virkaa.

Kaikkia varmaan ihmetytti tämän hetkinen valtion rahatilanne, sillä valtio oli saanut nimettömältä lahjoittajalta kaksitoista miljardia euroa. Poliisikoirat yrittivät nuuhkia kaikkia mahdollisia tolpan juuria selvittääkseen oliko rahavirran takana vaikkapa lahjus, josta voisi nostaa oikeusjutun. Jollei muuta niin ainakin punaperäpaviaania vastaan, jolla tosin ei ollut mitään tekemistä koko asian kanssa jos ei oteta huomioon sitä, että paviaani oli nähty kyseisen pankin nurkalla kusella kyseisen tilisiirron tapahtuessa. Se oli tietenkin erittäin raskauttava asianhaara tai ainakin haarojen välistä se keltainen virta oli vuolaana suihkunnut kaataen keltaisen postilaatikon sekä tukkinut hulevesiviemärin.

Riemun kiljunnan säestämänä punavalkoinen kissa nosti kallon vedestä viskaten sen rannalla kyyhöttävälle luurangolle, joka tosin ei nähnyt koko tapahtumaa ilman kalloaan jonka silmäkuopat olivat vielä täynnä savusilakoita. Ne kylläkin taisivat olla EU direktiivin vastaisia, koska niissä ei ollut valmistusmaan leimaa, eikä tullitodistusta jolloin ei varmuudella voitu sanoa olivatko ne peräisin EU:n sisältä vai salakuljetettu tai salauineet ulkomailta näille kotoisille kalavesille. Tullimiesten kaarti kokoontui hätäistuntoon vakoojina toimivien lokkien kanssa läheiselle karille.

Ensimmäinen naula kuin ohimennen suisti mereen pääministeri Käteisen. Toinen osui tullimiesten kokoukseen halkaisten tullipäällikön kananmunapään. Kolmas lopetti punavalkoisen kissan kärsimykset sen kiljuessa sydäntä särkevästi lammesta syöksähtäneen merikäärmeen puolimetrisissä hampaissa. Neljäs naula taas naulasi etsintäkuulutuksen mafiapäällikkö Marzellosta poliisipäällikön otsaan, antaen nimettömän selvitysvihjeen valtion rahalahjoituksen antajasta.

Poliisikoirat kerääntyivät ulisemaan etsintäkuulutuksen alle julkituoden mielipiteensä lahjomayrityksen antajasta sekä raapustelemaan raporttejaan vanhan televisioruudun pintaan pitkillä käyrillä sapelinterävillä kynsillään. Saatuaan raportit valmiiksi ne räjäyttivät ruudun palasiksi parilla käsikranaatilla ja leimasivat rantakiveen tekstin ”salainen” sekä poistuivat paikalta järjestelmällisessä hanhenmarssissa.

Tosin ne eivät päässeet pitkällekään vaan jäivät taivaalta putoavan pilven alle joka paljastui vaahtoavaksi pesusieneksi. Se rusensi alleen koko rannalla sekoilevan sekalaisen seurakunnan pyyhkäisten sen mereen kalojen ruoaksi, jotka jo olivat valmiina suut ammollaan odottamassa tilaamaansa a'la assorti ruokaansa. Ainoa joka pelastui tuholta oli luuranko, joka silkasta riemusta päänsä takaisin saamisesta oli kaivautunut salaiseen hautapaikkaansa hyvin ansaitulle levolle.

Vastaanotossa

– Tere, sanoi harmaapartainen mies lähestyen aulassa olevaa vastaanoton tiskiä.

– Hyvää päivää, sanoi tiskin takaa hemaiseva neitonen päässään korvalappu-mikrofoni yhdistelmä, – Mitenkäs voin auttaa?

– Tuota valesmanni Mustapää haluais pikasest eli het audienssi tohtori Siiderikaffel, sanoi harmaapartainen sukien leukapartaansa ja tuijottaen vastaaottotytön kaula-aukkoa siinä määrin kiinteästi, että tyttö vaistomaisesti koetti oliko koltun napit kiinni.

– Siis vallesmanni Mustapää..., aloitti tyttö.

– Ei ku valesmanni. Vale ja s ihan kuten vale kirjotettais monikossa enklanni kiälel, harmaapartainen oikaisi nostamatta katsettaan kaula-aukosta.

– Mikä tällainen nimike on? Neitokainen kysyi jo hiukan häkeltyen.

– Mää otin tommosen nimikkeen ku mää olen kroonine valehtelija, Harmaapartainen selosti.

– Hmm. ja mikä on herra Mustapään etunimi? kysyi neitonen toivoen pikkuhiljaa olevansa jossain muualla. Ainakin jossain jossa ei joutuisi tuon tuijotuksen kohteeksi.

– Ö, vastasi harmaapartainen hieman vaisusti.

– Siis Ö ja mitä muuta? neitokainen kysyi.

– Ei muuta valitettavast, harmaapartainen huokaisi.

– Mitenkä teillä voi olla tuollainen etunimi? kysyi tyttö kiinnostuneena.

– No ku kastees pappi kysys mikä pojal nimeks ni isäukko ehti sannoo vaa öö enneku se sammu. Ol meinaa juhlinu ristiäissi etukätte kavereittes kans vähä rankimma mukka.

– Eihän tämä voi mitään edes tarkoittaa, ihmetteli neitokainen.

– Kyl se vaa tarkottaa. Se o saari ruattiks, harmaapartainen sanoi, – Osaaks neiti käänttä tän vanhan hokeman ruattiks. Saari, saari, heinäsaari, heinäsaaren neito.

– Ö, ö, hö ö, hö ö mö, käänsi tyttö ja alkoi hihitellä.

– Just, nii mäki olin muistelevinas, et noi se men, Harmaapartane virnist.

– Kenelle taas olittekaan menossa? neitonen sanoi saadessaan naurunsa tukahdutettua.

– Em mää ol kenelkä menos. Mää vast tiarustele pääseks mää, harmaapartainen oikaisi.

– Just just, ja kenellekkä olitte pyrkimässä, neitonen kohotti katseensa tietokoneen ruudulta huomaten taas tuon kiinteän tuijotuksen ja alkoi pikkuhiljaa punastua

– Tohtori Siiderikaffel, harmaapartainen sai vihdoin katseensa irti rintamuksesta.

– Siiderikaffel? Ai, tarkoitatte varmaan Syderkoffia. Katsotaan koska olisi seuraava vapaa aika, tyttö totesi näpytellen konettaan.

– Tänäpä ja tiätyst just ny ku kerra mää ole jo tääl, mut mialuummi jo eile ni mun ei tarttis nyt olla tääl, harmaapartainen esitti toivomuksensa.

– Seuraava vapaa aika olisi kolmen viikon päästä, neitonen totesi kommentoimatta harmaapartaisen toivetta. – Mikähän vaiva teillä olisi?

– Vaivaa, Ei mua mikkää vaivaa, paitsi noi, harmaapartainen sanoi osoittaen vaivihkaa neitokaisen rintamusta.

– Tuota, miksi te sitten haluatte Syderkoffin puheille? Ja miksi te tuijotatte minun rintojani? neitonen alkoi tuohtua, koska salissa oli aika monta asiakasta odottamassa vuoroaan.

– Mää olisi vaa halunnu tohtorilt vakuutustiatoi ku mää peruuti mun kuarmuri sen audin pääl. Tais men lunastuskunto koko hiano peli. Meinaa et men tuulilassi ast kassa, Mut antta ol sit jollei tohtori saa häiritä, harmaapartainen sanoi rauhallisesti kääntyen lähteäkseen.

– Hei, hei, älkäähän nyt menkö. Minä soitan tohtorille, odottakaa hetki, tyttö hätääntyi hapuillen puhelinta. – Saanko kysyä mikä minun rinnuksessani on häiritsevää?

– No, se ku sul ei ilmeisest ol rintsikoi olleska ja olet ilmeisest nostanu jottai pölyst. Noi näperöt näkyvä nii houkuttelevast puvu läpitte, totesi harmaapartainen virnistäen.

– Tohtori tulee ihan kohta, tyttö sanoi yrittäen katsoa peilin kautta missä oli polyä. – Eihän niissä ole pölyä.

– Ei tiäteskä, mut sainpas sun kohottama ne näkyvii. Sitäpaitti ei sen tohtori auto kasas ol, määhä sanosi et mää ole valesmanni, harmaapartainen sanoi häipyen vikkelästi ulos.

Palautteist aprikoittu

Mää ole noit arvostelui selannu ja ihmetelly miks ihmees kaik tai ainaski suur osa tuntuva oleva sitä miält et mää ole joteski tai ainaski jolla taval huumor-veikko. Em mää iha tommosse yhry, enkä kyl täs iäs enä pal mihinkä muuhunka. Jos mua vois joksiki luakitta ni ei ainaska humoristiks, ehkäpä ironistiks, vaikkem mää semmostka sanaa taas oikke tajunnu, mut ei se nii tarkka ol vaikkem mää mittä tajuiska ja o se hiano sana kummiski.Onha mua sanottu joskus muinoi irealistikski ja surrealistikski. Mitähä se surrealisti mahta ol? Onk se sama ku suur-realisti, mut semmone mää e ainaska ol. Mää ole ain vähä ollu semmone, et päivä kerrallas sitä täs taaperreta tul sit ette mitä millonki ja eikä se mittä vaik ei tuliska. Ei se nii pal hetkauta. Aurinko nousee huamennaki ja näkyyki jollei ol pilvist.

Määhä ole totine ja vakavamiäline otus, iha ku joku zompi woodoo keimeis. Siälhä ne vaa seisova – ainaski filmeis - ja toljottava mittä puhumat, totisina ku Lotila akka par viikko sen jälkke ku pellot men tulipalos ja isäntä naapuri flika kans kaupunkki jättäe maat ja mannus sekä akkas ja pual tusina jälkeläisiäs. Vaikkei siit kyl ol mittä takei et ne ol just sen isännä aikaasaanokssi, on ne sen verra eri näkössi. Muutama näyttävä iha tolt tän kylä entiselt posteljoonilki ja yks o iha ku nykyne nimismiäs. Mut se ei sit taas kuulu yhtikäs tähä juttusse, vaik nii se taitta ol et vanhaki ny sekko ku pääse vähä kostuttama siämenpatukkaas nuare neitose elämävette. Nii ettei se mikkä ihme ol vaik se isäntä läks muil mail viarahil kireitte farkkuje ja muunki kiriä peräs.

Mut ei mun tommossi pitäny praakata. En tiä mikä munsse nykki men. Iha vaa mun pit ihmetel tätä kuva minkä ihmise ova munst ittelles luane. Tiätty siihe voi osaks ol seki syynä et tääl o tommossi luavi tyyppei, ni ne voiva luara ittelles kaikemaailmassi kuvitelmi ja luannehrintoi.

Eikä mul sitäpaitti ol mikkä kauhia sanavarastoka, mää vaa taira ol semmone ku tykkä vähä väännel kuvi vähä uutte uskosse ja myäs sanoiki niinku Juankoskelt Tampereel eksyny eresmenny ystäväniki. Se ain tykkäs tommosist sanaleikeist mikkä voi ymmärttä monel taval. Semmossi se pakkas viljelemä ain enne keikkaaski, mut ne ol sen surkiast päättynyt elämää ne.

Mää vaa pakka tekemä semmottis, et ku tule ette tianne ettei tiär kui sen sanois, ni aleta vääntelemä ja kääntelemä sitä sana miälessäs, jollei mikkä väännöskä sovi ni sit tartte fundeerat joku sama assia tarkottava toine sana ja semmottis niit sit syntty. Ain ei kyl millä onnistu sopivi sanoi keksimä, mut sit vaa pyyhkästä tekti huit helkkari ja tehrä jotta muut. Kyl munki varma tarttis ruvet lukema, ni sanavarastoki tulis monipualisemmaks, mut ku mää ole nykysi nii huano lukema mittä, et jo käyttöohjekirjaseski o liia pal lukemist meikäläisel. Sitäpaitti siihe tartte paneutu oike ajatuksel ja se o jo liikka vaarittu se, meinaa ajattelemine. Se ku o nii tyäläst ja mää ku ole ain viaroksuni kaikke mis o eres sana osana tommone kirjaiyhristelmä ku tyä. Hyi kauhhia, nykki tul melkke hiki pintasse ku kirjotti tommose sana.

Jottai allergia tapast se varma kyl o, vaikkei lääkärikä siihe joskus muinoi uskonu ku se kyseli kaikellaist muutaki mult. Kute, onks mul viina ongelma? Mää vastasi siihe, et ei se ongelma ol eikä ol ollukka, ain ole saanu sitä ku olen halunnu. Se yrit sit selittä, et viina o viisaste juama. Mää siihe, et sitä varte mää ole sitä yrittäny käyttääkki, välil joka päiväki, enkä ol kyl mittä muutokssi huamannu, jote taita ol iha pötypuhet koko homma ja onks mun aivotoiminnas jotta häikkä.

Se ei kyl oikke pitäny niist vastauksist ja huamatessas tupakkiaski mun rintataskus se rupes siit jankuttama, et tupakointi kyl tappa munt iha varma. No, mää kysysi pystyyks se toristama ettem mää kuale jos mää lopeta tupakoimise. Se meinas käristä hermos ja vänkäs ettei semmost voi kirjotta, mut hän voi kyl vakuutta et tupakka o hitaast vaikuttava myrrkky. Siihe mää huamauti, et ei mul ol mikkä kiire kuallakka. Se alko epäilyttäväst punottama ja alko lopetella tutkimuksias ohjate vähä kakistelle munt ulos ja ilmot et tutkimustulos tule sit postis myähemmi kotti.

No mää kävi siin tutkimuste päätteeks vessas puristamas vähä kuivast kepist vettä ja meninki sit

kaikkie sääntöje vastasest takaovest ulos, mul ku ol auto siäl takapiha pualel. Mennessäin mää morjesti siin tupakkipaikal savupilve keskel häämöttävä tohtorii, joka just ol paasannu mul tupaka vaarallisuurest. Sil ol jo vähä punotus naamalt laskenu ku se siäl sauhutteli ku viimest päivä ja vähä vaivautune näkösenä yrit piilotta kessuas kämmenees. Mää vaa virnisti ja huamauti, et ei näy sullaka oleva kiiru kualla, joho se vaa naurahti ja yrit vakuutta, et hän onki ollu jo lakos pari vuat mut nyt kyl tartti hermosavut. Mul ol kuulemma jotta osuut assia. Sitä mää en kyl oikke men allekirjottama, mut vetäkö siit sit kuki omat päätelmäs. Varsinki toi hermoheikkoutte altis tohtori.

Mul kyl tul ny miäle olenks mää kirjottanu täst ennenki, mut ei kai siin mittä. Kertaus o opintoje äiti. Sitä varte ei kannat mennä ainaska vanhemmal iäl yhte opettajattare kans. Se meinaan otta vanhemmite pumpu pääl, ku ain sänkys kuule, et otetaanpas alust uurestas. Seki voi ruvet iha tyält maistuma ja sit kyl mennä jo hakoteil siin hommas.

Ei mut kyl ny tartte tää lopetta taik täst tule nii pitkä stoori ettei sitä jaksa kukka tavat, varsinka ne ku ei ossa tätä murret, eikä kyl ussemmat turkulaisekka, mikä kyl mua suurest ihmetyttä. Niil tänki lukemine saatta jo tunttu tyält.

Vahtivuoro

Viileä tuulenhenkäys vilvoitti hiukan nahkoihin verhoutuneen partaisen miehen ihoa, Noita synkeitä, ahavoituneita, uurteisa, lähestulkoon parkkiintuneita kasvoja. Ilmeetömästi, melkeinpä hajamielisesti mies haroi partaansa kiroten mielessään kaikki syöpäläiset ja niiden sukulaiset, jotka hänen hiuksiinsa ja partaansa olivat kotinsa perustaneet.

Hän nousi kiveltä jolla oli istunut, venytteli itseään ja katsoi alhaalla kimmeltäen aaltoilevaan veteen. Jaksaisikohan kivuta rinnettä alas ja aiheuttaa syöpäläislle pakokauhun viruttamalla rinnuksilla takkuisena kasana roikkuvan partansa ja puoleen selkään ulottuvan, yhtä takkuisen hiuskuontalonsa. Mies käännähti kohden taivaanrantaa siristäen silmiään tarkentaakseen katsettaan. Hän tarkasteli ympärillään olevia saaria.

Ei mitään hälyttävää, hän tuumaili parannellen edessään olevaa parin miehen korkuista puukasaa. Hän oli viettänyt täällä saaren korkeimmalla paikalla nyt neljä auringonkiertoa, kuusi olisi vielä jäljellä ennen vuoron vaihtoa. Yksin tällä saarella joka levittäytyi vihantana hänen ympärillään.

Alhaalla niityllä näytti pari hirveä käyskentelevän rauhallisesti päivän kuumuudessa. Mahtoivatkohan hakea viileämpää paikkaa johon voisivat kellahtaa vilvoittelemaan, vai olivatko matkalla meren rantaan kostuttaakseen nahkaansa viileässä vedessä. Lokkien kirkuna kantautui meren yltä niiden huudellessaan toisilleen kalaparvien sijainteja. Rusakotkin olivat vetätyneet varjoihin pensaiden alle tuijotellen sieltä yksinäisen miekkosen touhuiluja.

Miehen suolisto ei tällä hetkellä huomautellut nälästä ja niinpä hirvet ja rusakot saivat olla rauhassa. Tosin hän rekisteröi vastaisen varalle mieleensä mihin suuntaan hirvet olivat matkalla. Aina kannatti painaa muistiin mihin ruoka kuljeskeli. Kun ei aina tiennyt varmaksi oliko ruokalähetys tulossa ajoissa joen yläjuoksulla sijaitsevasta asutuskeskuksesta.

Mies istahti takaisin kivelle tarkistaen jousensa ja nuolensa sekä huotrasta vetäisemänsä miekan kunnon. Tyytyväisesti murahtaen hän työnsi miekan huotraan sekä kohensi vielä hieman vieressään olevan kirveen asentoa. Hän luopui vastenmielisestä pesuajatuksesta vedoten alas ja takaisin ylös kapuamisen tuottamaan vaivaan ajatellen, että juuri viime kesänähän hän oli peseytynyt. Mitä sitä nyt aina itseään liottamaan. Sikistyyhän siinä jo nahkakin sellaisessa.

Kumartuessaan kaivelemaan leivän kannikkaa ja savustettua lihanpalaa olkapussista, jonka oli sijoittanut viereensä hän vilkaisi kettua, joka oli saapunut uteliaana kytikselle puskan taakse. Vaisu hymy levisi parran piilossa oleviin suupieliin hänen leikatessaan puukolla lihakimpaletta. Rauhallisesti miekkonen heitti lihanpalan kettua kohti joka säikähtäen peruutti puskan taakse. Koska ei mitään muuta hälyttävää tapahtunut ketun pää tuli lihan hajun houkuttelemana taas esille. Se kyttäili miestä ja hiipi varovaisesti kaula pitkänä ja silmät naulittuna mieheen lihanpalan luo ja nappasi sen suuhunsa painellen takaisin puskan taakse.

Seuraten ketun touhuja miekkonen alkoi syödä ja joi nahkaleilistä vettä palan painikkeeksi. Syödessään hän kuitenkin valppaasti seurasi muita saaria kuin jotain etsien. Hänellä oli jollain selittämättömällä tavalla levoton olo. Sitä varten oli alkanut syödäkin, rauhoittaakseen mieltään. Kun mitään ei tapahtunut hän ojentautui syötyään risumajaan ruokalevolle. Oikeammin se oli jonkilainen rakennelma jota nykyisin voisi kutsua laavuksi, joka oli rakennettu pensainen juurelle niin ettei sitä mereltä päin huomannut lainkaan, mutta sieltä oli esteetön näköala ulkosaaristoon.

Äkkiä hän terästi katsettaan jälleen. Kaukaa ulkosaarelta alkoi nousta savuvana, joka kohta leimahti isoksi savuavaksi kokoksi. Mies nousi istumaan ja tuijotti savuvanaa joka kohta kohta sai seurakseen toisen toiselta saarelta ja sitten kolmannen. Kohta koko saariston läpi kulkeva reitti oli reunustettu sieltä täältä savuavilla roihuilla.

Mies huokaisi. Tätä se selittämätön levottomuus oli merkinnyt. Olikohan hänessä jotain noidan vikaa kun oli tämän ennustanut. Hän kasasi kuivia risuja työntäen ne puukasan alla olevaan koloon. Niiden mukaan erittäin kuivaa sammalta jota oli varastoitu puukasan viereen parafiinilla kyllästetyn kankaan sisään. Kun hän oli saanut kaiken valmiiksi hän iski laukusta kaivamilla tuluksilla tulta sammaleeseen. Muutaman iskun jälkeen tulikivistä lennähti tarpeeksi kova kipinä jotta sammal alkoi kyteä. Mies puhalsi kytevään sammaleeseen kunnes liekit leimahtivat ja sytyttivät sammaleen ilmiliekkeihin. Hetken kuluttua risut syttyivät ja puukasa alkoi savuten loimottaa merkkitulta seuraavalle merkinantotulelle saakka. Mies kääntyi mannerta kohti ja odotteli. Seuraavan tulen sytyttyä hän alkoi pakata tavaroitaan ja harkita lähtöä alas rantaan veneelle.

Kuitenkin hän kääntyi vielä katsomaan ulkomerta kohden ja näki siellä neljä isoa purjelaivaa saapuvan ja aivan kuin ne olisivat taiotut niiden mukana saapui tuuli. Tuuli, joka kiidätti laivoja kohden hänen vartiopaikkaansa ja hänen takanaan olevaa joensuistoa josta päästiin kylään. Hän seurasi huolestuneena laivojen vauhtia arvioiden samalla mahtaakohan ehtiä ennen niitä mantereelle.

Kuitenkin hän päätti yrittää ja alkoi kivuta rinnettä alas. Kuinka ollakkaan miehen sytytellessä puukasaa oli hänen huomaamattaan saaren rantaan saapunut laivojen edellä tiedusteluvene, joka oli kulkenut paljon nopeammin kuin laivat. Se oli rantautunut vähän kaemmas ja siitä oli merkkisavua kohden alkanut lähestyä kolme jousimiestä. He huomasivat alas laskeutuvan vartiotulen sytyttäjän ja piiloutuivat puiden suojaan asettaen nuolet valmiiksi jousiinsa.

Vartiomies laskeutui rinnettä varovasti ja pälyili ympärilleen levottomana. Hänellä oli jälleen pahaenteinen olo, kuin joku olisi seurannut häntä. Ketään ei kuitenkaan ollut näkyvillä ja hän meni varovaisesti veneelleen. Heitti tavaransa veneeseen ja alkoi työntää venettä vesille.

Viimeinen mitä mies tajusi oli kolme rajua iskua jotka osuivat hänen selkäänsä ja hän tuupertui kasvoilleen rantaveteen veneen lipuessa ulommas ajelehtimaan. Auringon kirkas kajo loi omituisia valoefektejä rannan kirkkaaseen veteen sen värjäytyessä punaiseksi.

Koulaikamuistelu

Mul tul täs yks juttu miäle. Se ol sillo ku mää oli viäl semmone melkkest al hanskapainone ja opetteli viäl näit tupakipolto alkkei, samoin ku koulukäyntiiki. Viinast mää e sillo viäl mittä tiänny muut ku seuraamukse. Sev vaikutuksest saatto heittä vaik akkas pihal avaamat akkunaklasi. Mää ole semmosenki nähny. Se naapuri akka kyl säilys ku ihme kaupal ilma naarmui. Vähä tais meikki kyl kärssi ku se parkus siäl pihal ja huus ku sika lahtauspölkyl.

No perkeles se juttu meinas unohtu. Sillo ku tää tapaus sattu mää oli jo päässy noist viähättävist vuakrakasarmeist ja niire värikkäist asukkaist erro ja omakotitalosse asuma. Ukko ol sen iha omakätisest pistäny pysty mun isovelje ja sen kavereitte avustuksel. Ainaska mää en siäl kettä muut koskka nähny.

Jaa se juttu. Niinku siihe aikka yleensäkki kakarat ol kararoi niinku nykysinki. Ainaski me pojankollit. Kilttei ku piänet pirut ainaski. Ainaski jos niilt samoilt tyypeilt nykysi kyssy. Niilt yhä harvemmilt mikkä viäl tämä maailma polkui tallava. Loput asuva tual Skanssimäes tai jossai muual vastaavas paikas, joko kuus jalkka multta noka pääl, taik sit viskattuna siihe mäkke mihi tuhkat saa viskat tuule riapoteltavaks ja satte leviteltäväks.

Nii, mää oli sillo koulust tulos kavereire kans ja menti mettä reuna hermosauhuil ku toi ekaluakka tuntus sillo nii vaikeelt. Lukemine ja laskemine ei oikke maistunu ku olis ollu nii pal muutaki miälekiintost tekemist. Oltti just nautinnollisest vetelemäs sauhui ku eiks se saakeli nutturapää ope tupsahtanu siihe. Ain enne se ol kiärtäny teit pitki kottiis mut ny se jostai ihme syyst oikas tätä mettäpolkku pitki. No sehä sai kauhia härslaaki ku näk meirä siäl tuprutteleva sanka savupilve keskel.

Se huus ja kailot siin naama punasenas ja silmäkki pullistelle pääs jot pari kaveri meinas nialast tumppis ku yrittivä niit pikasest johonki kätkke. Kyl siin tais ol vähä jokane kus sukas ja melkke housu märkänä fundeeratessas, et mitä täst ny sit mahtaaka seurat. Kaik kyl tiäs et koulust ei voi erotta ku alakoulu o iha pakolline ja viäl pari luakka siit ylöspäinki. Tarkkikse mahrollisuus tiätty ol mut ei kukka siihenkä oikke uskonu. Se tuntus nii kaukaselt mahrollisuurelt.

Me ei eres tiäretty et naisopeki ossa kiroil, mut kyl siält sen kitalaest tul kyl iha semmost tekti, et ei semmost äirikiäleoppituntti ol kyl senkoommi tullu ja arvakka jäik se miäle. Tot maar. Ku se siin nuttura tutiste huus räkä lentäe näit kiälletympi lauserakentei ni joka jannu tallens ne visust miälees noi niinku vastase varal. Niit vaik voi tarvit joskus. Meist aika moni ol eläny vähä enemmä ku vähä pumpulis ja heihi se kiälekäyttö iski aika teräväst mut niihi niinku munhunki se ei pal vaikuttanu. Sanavarasto rikkaus kyl enämpiki aiheut torellist ihastust. Me huanomposaset oltti semmosse haukkumisse jo aik paljo naapureitte kinastelui kuunnelles totuttu.

Tiätty tää, et semmost tul kuulttu ope suust ol aikamoine järkytys kyl meillekki joit kait siihe aikka sanotti sakilaisiks. En kyl tiänny oikke miks mut se ol joku semmone sana joka luakitteli meirät pohjasakaks täs yhteiskunnas. Siihe porukka kuulusiva tyäläiste ja varsinki punikkie jälkeläise, vaik sisällissorast ol kulunu jo pariki ikäpolve. Esimerkiks mun isoisä ol punikki, tai oikiammi molemmat ja molemmat kualivakki nikkelihalvaukse. Ne telotetti kuulemma, mut se o vaa kuulopuhet. Varmuut e ol koskka saanu. Ne ku ol kuulemma jottai upseerei punikkie pualel, vaik nykysi sanotaa ettei punikeil mittä upseerei ollu. Ne oliva vaa sekalaissi porukoi jokka ei osannu eres sotti, mut historia o niinku se kirjotetta. Tai niinku voittaja sen kirjotta.

Nii suvaitsevaist ol yhteiskuntarakenne siihe aikka. Määkä e saanu leikki tiän toisel pualel asuvie kakroitte kans ku ne oliva paremppi piirei ja polveutusiva valkosist suvuist. Ei me kakarat semmossi ymmärretty ja leikitti mettäs sulas sovus kunha ne paremmat vanhemmat ei nähny.

Mut ny mää taas hairahtusi aiheest. Munha piti kirjotta siit tupakipoltost. No seuraava päivä ope kirjotti kotimuikkari kaikil ku ol siin sauhutellu ja tais tul muutama tunti jälkkäriiki. Ainaski ussemppa päivän sitä sit istutti koulus koulupäivä jälkke. Muutama saiva selkkäs oikke viimese pääl, mut toisil taas piretti koton puhuttelu.

Niinku mulki. Ukko ja mutsi siin istus vakaval naamal pirttipöyrä ääres, molemmat tupakki tekareis ja pitivä mul kova puhuttelu tupakoinni haitoist. Puhuttelu päätetti nii, et saan sit alkka polttama ku mää tiana omat tupakkirahat. Et nii sii sit kävi. Oikeastas se päätös kyl pitiki - ainaski melkke - muutama haiku sillo tällö lukuuottamat. Mut sen mää oppisi et koulumatkal ei koskka polteltu eikä kuskattu sätki koulusse. Jos ne ol aamul mukan ni ne piilotetti varma paikka aika kauas koulust.jost ne sit voi taas otta mukkas kotti mennessäs.

Yks tapaus jokirannas

Kaks nuart kolli ol viättämäs joutoaikatas Aurajoe ranna kapeel nurmikol. Aurinko paisto nii helveti kuumast et aivokki meinasiva ruvet kiahuma. Ei eres jätskii kannattanu men ostama ku se kuiteski ol yht kermaa vaa ennenku sen sai syätty.

– Meinaaks mennä rokkareihi tänä vuan? kysäs Jokke nojate kyynärpäähäs katelle saviliaju sekast ruskia vere virtaust.

– Em mää tiä. Ei siäl tair ol mittä kunno staroi täl kertta, ja lipukki maksava nii pirust, vastas Petu rapsuttae oranssiks värjätty hiuskuantaloas.

– Nii määki meinasi. Kaik o noussu nii pirust ettei enä saa eres koht margariini ranskikse pääl, Jokke heittäyty veltost makuul ja alko tihruma ympärilles.

Hetkise ol hiljast kunnes Jokke honas jotta miälenkiintost. Hän nous oikke istuma ja tönäs Petu päähä.

– Hei, jumalaut, katos. Oike kunno roiskeläppä, oike tosi lyhyt, Jokke kyttäs Aurasilla suuntta mis yks likka seisoskeli selkä heit kohre kännykkä korvallas.

– No nii o, huakas Petu. – Melke näkke mist kintut alkava. Meinaan et melkke näke yläpallonivele saak sanois joku automiäs.

– Heh heh, sun vertauksias, virnisti Jokke. – Mahtaak ol niit venakoi ku ova tääl tarjoomas halpa pilu, niinku ne sanova.

– Ei toi nii vanha viäl ol, et tääl pillukauppaa kävis, päätteli Petu. – Se taita vaa muute vähä vilvotel.

– Voi vittu, ny rupes ahristama, tokas Jokke ku likka purot jottai ja kumartus nostama sitä näyttäe koko peräpeilis.

– On sil sentäs housukki, vaik ei pal nokkaroitti isommat olekka, arvioi Petu. – Ei perkele, täs ruppe koht telttailema.

– Ja oikke harjateltas, virnist Jokke vilkaste Petu housuje etumust. – Ei senpualee, et ol ainoo mil o itteppäissi ruumiiosii.

– Vähemmästki täs tule jo jottai miäle, Petu tuumas kaivae tupakei taskustas tarjote Jokkellekki. Jokke tarjos tulta ja molemmat vetäs oikke pitkät hermosavut. Hermostuksissas nii pitkää et kummakki saiva kauhia yskäpuuska.

– Voi helvetti, ku löi takas iha ku vanha kuulajuntta, kröhis Jokke naama punasena.

– Joo. Meinas melkke tikahtu ku pikkukersana, Petuki sai sanottu.

– No mikäs pojil tuli? kuulus heliä ääni heirä yläpaleltas. – Meniks jottai väärä kurkku?

Molemmat nostiva pääs ja tuijottiva hetkise pitsireunassi olemattoma piäni nimettömi jokka näkysivä minihamee alt ennenku saiva siirretty katsees ylöspäi nauravi silmii.

– Hups, jottai miälenkiintost näkyvis vai? kureileva ääni jatko kahre kumparee takka joit vaivoi verhos erest solmittu paita..

– Vittu, ähkäs Petu pualittai ittekses.

– Em mää ny iha sitä usko et se näkys, heleä ääni jatko, mut vaistomaisest likka kokeili jalkoväliäs et olik nimettömät kunnol.

– No, ei näkyny, mut ei pal puuttunukka, Jokke sai sanottu.

– Heippa, mää ole Marjukka, ilmotti likka istahtae poikie yläpualel nurmikko rinteesse.

– Jol o pitkä tukka. Mää ole Jokke, runoili Jokke.

– Ja jalas nilkkasukka. Mää olen Petu, jatko Petu.

Ku samast narust vetäe pojankollit kääntysivä mahalles jot näkivä Marjuka paremmi noin niinku kohteliaisuurest. Sil ei ollu mittä tekemist sen kans, et siin asennos siit ol myäs esteetö näkymä Marjukan hamee al. Tiätty terveen nulika katse harhautus ussemmi siihe suunta ku johonki muual, mut sehä o vaa geenie vika ja Marjukka ei kyl ujostellu näytel niit paikkojas. Koivet aika leviänäs se siin istuskeli aiheuttae pojil aikamoissi verentunkui muualki ku ottaluu taakse.

Marjukal tais ol ja miälest jotta mitä hänel ei ollu mut pojil ol, kosk hän venytteli itteäs nii et paita ol revet solmustas, jot noit kumpareet meinas pulahtta esil. Venyttely toi myäs senki esil, et siäl paira sisäl ei ollu rintsikoi. Terävinä paira rintamuksee ilmestysivä näkyvii kaks kiinteet tissit kruunaavaa isohko nännii.

Pojat tunsiva olos yhä tukalammaks ja pistivä uurelles tupakiks etteivä olis hypänne housuistas, mut sekös Marjukka naurat ja hän keimaili yhä enemmä katelle iha muual, iha ku ei olis heit enää huamannukka.

– Tiäräks te pojat mitä varte naiset käyttävä mustii nimettömii? Marjukka yht äkkiä kysäs.

– Ei yhtikäs, pojat vastasiva ku yhte ääne ja meinasiva nialast tupakkas nolostuessas.

– No, se o käytännö juttu. Niist ei nää nii selväst jos ne kostuva, Marjukka selost nauraa kihertäe. – Mut on tääl helle. Onks tommosil kaverei jotta kulkupelii? Mää tarkota niinku autoo.

– Joo, mul o auto tual kaupunkitalo parkis, Jokke nikotteli yrittäe pittä ajatuses jotenki koos.

– Lähretääks jonnekki syrjäsee paikkaa uimaan, Marjukka kysäs iha muina miähinä.

– Tota, ei mul ol uikkareika, Jokke vastas hämmentye.

– Ei mullaka, Petu yhtys.

– Ei ol kyl mullaka, mut ei se mittä haitta. Naku-uinti o poikaa, Marjukka totes iskie silmää.

– Ei pojat siin pal ajatellu ku päättivät, et eiku menoks. Pojat ohjas Marjuka Jokke autol ja he kurvasiva liikenteesee.

Muutama viikko myähemmi pojat ol sama aikka kuppalas eli supuolitautie klinikal. Kumpiki ol saamas apuu ja ohjaust kotieläintorjuntta. Heil ku ol jostai ihmeest tullu tommossi miälenkiintossi kotieläimii ku satiaissi.