Vastaanotossa

– Tere, sanoi harmaapartainen mies lähestyen aulassa olevaa vastaanoton tiskiä.

– Hyvää päivää, sanoi tiskin takaa hemaiseva neitonen päässään korvalappu-mikrofoni yhdistelmä, – Mitenkäs voin auttaa?

– Tuota valesmanni Mustapää haluais pikasest eli het audienssi tohtori Siiderikaffel, sanoi harmaapartainen sukien leukapartaansa ja tuijottaen vastaaottotytön kaula-aukkoa siinä määrin kiinteästi, että tyttö vaistomaisesti koetti oliko koltun napit kiinni.

– Siis vallesmanni Mustapää..., aloitti tyttö.

– Ei ku valesmanni. Vale ja s ihan kuten vale kirjotettais monikossa enklanni kiälel, harmaapartainen oikaisi nostamatta katsettaan kaula-aukosta.

– Mikä tällainen nimike on? Neitokainen kysyi jo hiukan häkeltyen.

– Mää otin tommosen nimikkeen ku mää olen kroonine valehtelija, Harmaapartainen selosti.

– Hmm. ja mikä on herra Mustapään etunimi? kysyi neitonen toivoen pikkuhiljaa olevansa jossain muualla. Ainakin jossain jossa ei joutuisi tuon tuijotuksen kohteeksi.

– Ö, vastasi harmaapartainen hieman vaisusti.

– Siis Ö ja mitä muuta? neitokainen kysyi.

– Ei muuta valitettavast, harmaapartainen huokaisi.

– Mitenkä teillä voi olla tuollainen etunimi? kysyi tyttö kiinnostuneena.

– No ku kastees pappi kysys mikä pojal nimeks ni isäukko ehti sannoo vaa öö enneku se sammu. Ol meinaa juhlinu ristiäissi etukätte kavereittes kans vähä rankimma mukka.

– Eihän tämä voi mitään edes tarkoittaa, ihmetteli neitokainen.

– Kyl se vaa tarkottaa. Se o saari ruattiks, harmaapartainen sanoi, – Osaaks neiti käänttä tän vanhan hokeman ruattiks. Saari, saari, heinäsaari, heinäsaaren neito.

– Ö, ö, hö ö, hö ö mö, käänsi tyttö ja alkoi hihitellä.

– Just, nii mäki olin muistelevinas, et noi se men, Harmaapartane virnist.

– Kenelle taas olittekaan menossa? neitonen sanoi saadessaan naurunsa tukahdutettua.

– Em mää ol kenelkä menos. Mää vast tiarustele pääseks mää, harmaapartainen oikaisi.

– Just just, ja kenellekkä olitte pyrkimässä, neitonen kohotti katseensa tietokoneen ruudulta huomaten taas tuon kiinteän tuijotuksen ja alkoi pikkuhiljaa punastua

– Tohtori Siiderikaffel, harmaapartainen sai vihdoin katseensa irti rintamuksesta.

– Siiderikaffel? Ai, tarkoitatte varmaan Syderkoffia. Katsotaan koska olisi seuraava vapaa aika, tyttö totesi näpytellen konettaan.

– Tänäpä ja tiätyst just ny ku kerra mää ole jo tääl, mut mialuummi jo eile ni mun ei tarttis nyt olla tääl, harmaapartainen esitti toivomuksensa.

– Seuraava vapaa aika olisi kolmen viikon päästä, neitonen totesi kommentoimatta harmaapartaisen toivetta. – Mikähän vaiva teillä olisi?

– Vaivaa, Ei mua mikkää vaivaa, paitsi noi, harmaapartainen sanoi osoittaen vaivihkaa neitokaisen rintamusta.

– Tuota, miksi te sitten haluatte Syderkoffin puheille? Ja miksi te tuijotatte minun rintojani? neitonen alkoi tuohtua, koska salissa oli aika monta asiakasta odottamassa vuoroaan.

– Mää olisi vaa halunnu tohtorilt vakuutustiatoi ku mää peruuti mun kuarmuri sen audin pääl. Tais men lunastuskunto koko hiano peli. Meinaa et men tuulilassi ast kassa, Mut antta ol sit jollei tohtori saa häiritä, harmaapartainen sanoi rauhallisesti kääntyen lähteäkseen.

– Hei, hei, älkäähän nyt menkö. Minä soitan tohtorille, odottakaa hetki, tyttö hätääntyi hapuillen puhelinta. – Saanko kysyä mikä minun rinnuksessani on häiritsevää?

– No, se ku sul ei ilmeisest ol rintsikoi olleska ja olet ilmeisest nostanu jottai pölyst. Noi näperöt näkyvä nii houkuttelevast puvu läpitte, totesi harmaapartainen virnistäen.

– Tohtori tulee ihan kohta, tyttö sanoi yrittäen katsoa peilin kautta missä oli polyä. – Eihän niissä ole pölyä.

– Ei tiäteskä, mut sainpas sun kohottama ne näkyvii. Sitäpaitti ei sen tohtori auto kasas ol, määhä sanosi et mää ole valesmanni, harmaapartainen sanoi häipyen vikkelästi ulos.