Kaks nuart kolli ol viättämäs joutoaikatas Aurajoe ranna kapeel nurmikol. Aurinko paisto nii helveti kuumast et aivokki meinasiva ruvet kiahuma. Ei eres jätskii kannattanu men ostama ku se kuiteski ol yht kermaa vaa ennenku sen sai syätty.
– Meinaaks mennä rokkareihi tänä vuan? kysäs Jokke nojate kyynärpäähäs katelle saviliaju sekast ruskia vere virtaust.
– Em mää tiä. Ei siäl tair ol mittä kunno staroi täl kertta, ja lipukki maksava nii pirust, vastas Petu rapsuttae oranssiks värjätty hiuskuantaloas.
– Nii määki meinasi. Kaik o noussu nii pirust ettei enä saa eres koht margariini ranskikse pääl, Jokke heittäyty veltost makuul ja alko tihruma ympärilles.
Hetkise ol hiljast kunnes Jokke honas jotta miälenkiintost. Hän nous oikke istuma ja tönäs Petu päähä.
– Hei, jumalaut, katos. Oike kunno roiskeläppä, oike tosi lyhyt, Jokke kyttäs Aurasilla suuntta mis yks likka seisoskeli selkä heit kohre kännykkä korvallas.
– No nii o, huakas Petu. – Melke näkke mist kintut alkava. Meinaan et melkke näke yläpallonivele saak sanois joku automiäs.
– Heh heh, sun vertauksias, virnisti Jokke. – Mahtaak ol niit venakoi ku ova tääl tarjoomas halpa pilu, niinku ne sanova.
– Ei toi nii vanha viäl ol, et tääl pillukauppaa kävis, päätteli Petu. – Se taita vaa muute vähä vilvotel.
– Voi vittu, ny rupes ahristama, tokas Jokke ku likka purot jottai ja kumartus nostama sitä näyttäe koko peräpeilis.
– On sil sentäs housukki, vaik ei pal nokkaroitti isommat olekka, arvioi Petu. – Ei perkele, täs ruppe koht telttailema.
– Ja oikke harjateltas, virnist Jokke vilkaste Petu housuje etumust. – Ei senpualee, et ol ainoo mil o itteppäissi ruumiiosii.
– Vähemmästki täs tule jo jottai miäle, Petu tuumas kaivae tupakei taskustas tarjote Jokkellekki. Jokke tarjos tulta ja molemmat vetäs oikke pitkät hermosavut. Hermostuksissas nii pitkää et kummakki saiva kauhia yskäpuuska.
– Voi helvetti, ku löi takas iha ku vanha kuulajuntta, kröhis Jokke naama punasena.
– Joo. Meinas melkke tikahtu ku pikkukersana, Petuki sai sanottu.
– No mikäs pojil tuli? kuulus heliä ääni heirä yläpaleltas. – Meniks jottai väärä kurkku?
Molemmat nostiva pääs ja tuijottiva hetkise pitsireunassi olemattoma piäni nimettömi jokka näkysivä minihamee alt ennenku saiva siirretty katsees ylöspäi nauravi silmii.
– Hups, jottai miälenkiintost näkyvis vai? kureileva ääni jatko kahre kumparee takka joit vaivoi verhos erest solmittu paita..
– Vittu, ähkäs Petu pualittai ittekses.
– Em mää ny iha sitä usko et se näkys, heleä ääni jatko, mut vaistomaisest likka kokeili jalkoväliäs et olik nimettömät kunnol.
– No, ei näkyny, mut ei pal puuttunukka, Jokke sai sanottu.
– Heippa, mää ole Marjukka, ilmotti likka istahtae poikie yläpualel nurmikko rinteesse.
– Jol o pitkä tukka. Mää ole Jokke, runoili Jokke.
– Ja jalas nilkkasukka. Mää olen Petu, jatko Petu.
Ku samast narust vetäe pojankollit kääntysivä mahalles jot näkivä Marjuka paremmi noin niinku kohteliaisuurest. Sil ei ollu mittä tekemist sen kans, et siin asennos siit ol myäs esteetö näkymä Marjukan hamee al. Tiätty terveen nulika katse harhautus ussemmi siihe suunta ku johonki muual, mut sehä o vaa geenie vika ja Marjukka ei kyl ujostellu näytel niit paikkojas. Koivet aika leviänäs se siin istuskeli aiheuttae pojil aikamoissi verentunkui muualki ku ottaluu taakse.
Marjukal tais ol ja miälest jotta mitä hänel ei ollu mut pojil ol, kosk hän venytteli itteäs nii et paita ol revet solmustas, jot noit kumpareet meinas pulahtta esil. Venyttely toi myäs senki esil, et siäl paira sisäl ei ollu rintsikoi. Terävinä paira rintamuksee ilmestysivä näkyvii kaks kiinteet tissit kruunaavaa isohko nännii.
Pojat tunsiva olos yhä tukalammaks ja pistivä uurelles tupakiks etteivä olis hypänne housuistas, mut sekös Marjukka naurat ja hän keimaili yhä enemmä katelle iha muual, iha ku ei olis heit enää huamannukka.
– Tiäräks te pojat mitä varte naiset käyttävä mustii nimettömii? Marjukka yht äkkiä kysäs.
– Ei yhtikäs, pojat vastasiva ku yhte ääne ja meinasiva nialast tupakkas nolostuessas.
– No, se o käytännö juttu. Niist ei nää nii selväst jos ne kostuva, Marjukka selost nauraa kihertäe. – Mut on tääl helle. Onks tommosil kaverei jotta kulkupelii? Mää tarkota niinku autoo.
– Joo, mul o auto tual kaupunkitalo parkis, Jokke nikotteli yrittäe pittä ajatuses jotenki koos.
– Lähretääks jonnekki syrjäsee paikkaa uimaan, Marjukka kysäs iha muina miähinä.
– Tota, ei mul ol uikkareika, Jokke vastas hämmentye.
– Ei mullaka, Petu yhtys.
– Ei ol kyl mullaka, mut ei se mittä haitta. Naku-uinti o poikaa, Marjukka totes iskie silmää.
– Ei pojat siin pal ajatellu ku päättivät, et eiku menoks. Pojat ohjas Marjuka Jokke autol ja he kurvasiva liikenteesee.
Muutama viikko myähemmi pojat ol sama aikka kuppalas eli supuolitautie klinikal. Kumpiki ol saamas apuu ja ohjaust kotieläintorjuntta. Heil ku ol jostai ihmeest tullu tommossi miälenkiintossi kotieläimii ku satiaissi.
