Koulaikamuistelu

Mul tul täs yks juttu miäle. Se ol sillo ku mää oli viäl semmone melkkest al hanskapainone ja opetteli viäl näit tupakipolto alkkei, samoin ku koulukäyntiiki. Viinast mää e sillo viäl mittä tiänny muut ku seuraamukse. Sev vaikutuksest saatto heittä vaik akkas pihal avaamat akkunaklasi. Mää ole semmosenki nähny. Se naapuri akka kyl säilys ku ihme kaupal ilma naarmui. Vähä tais meikki kyl kärssi ku se parkus siäl pihal ja huus ku sika lahtauspölkyl.

No perkeles se juttu meinas unohtu. Sillo ku tää tapaus sattu mää oli jo päässy noist viähättävist vuakrakasarmeist ja niire värikkäist asukkaist erro ja omakotitalosse asuma. Ukko ol sen iha omakätisest pistäny pysty mun isovelje ja sen kavereitte avustuksel. Ainaska mää en siäl kettä muut koskka nähny.

Jaa se juttu. Niinku siihe aikka yleensäkki kakarat ol kararoi niinku nykysinki. Ainaski me pojankollit. Kilttei ku piänet pirut ainaski. Ainaski jos niilt samoilt tyypeilt nykysi kyssy. Niilt yhä harvemmilt mikkä viäl tämä maailma polkui tallava. Loput asuva tual Skanssimäes tai jossai muual vastaavas paikas, joko kuus jalkka multta noka pääl, taik sit viskattuna siihe mäkke mihi tuhkat saa viskat tuule riapoteltavaks ja satte leviteltäväks.

Nii, mää oli sillo koulust tulos kavereire kans ja menti mettä reuna hermosauhuil ku toi ekaluakka tuntus sillo nii vaikeelt. Lukemine ja laskemine ei oikke maistunu ku olis ollu nii pal muutaki miälekiintost tekemist. Oltti just nautinnollisest vetelemäs sauhui ku eiks se saakeli nutturapää ope tupsahtanu siihe. Ain enne se ol kiärtäny teit pitki kottiis mut ny se jostai ihme syyst oikas tätä mettäpolkku pitki. No sehä sai kauhia härslaaki ku näk meirä siäl tuprutteleva sanka savupilve keskel.

Se huus ja kailot siin naama punasenas ja silmäkki pullistelle pääs jot pari kaveri meinas nialast tumppis ku yrittivä niit pikasest johonki kätkke. Kyl siin tais ol vähä jokane kus sukas ja melkke housu märkänä fundeeratessas, et mitä täst ny sit mahtaaka seurat. Kaik kyl tiäs et koulust ei voi erotta ku alakoulu o iha pakolline ja viäl pari luakka siit ylöspäinki. Tarkkikse mahrollisuus tiätty ol mut ei kukka siihenkä oikke uskonu. Se tuntus nii kaukaselt mahrollisuurelt.

Me ei eres tiäretty et naisopeki ossa kiroil, mut kyl siält sen kitalaest tul kyl iha semmost tekti, et ei semmost äirikiäleoppituntti ol kyl senkoommi tullu ja arvakka jäik se miäle. Tot maar. Ku se siin nuttura tutiste huus räkä lentäe näit kiälletympi lauserakentei ni joka jannu tallens ne visust miälees noi niinku vastase varal. Niit vaik voi tarvit joskus. Meist aika moni ol eläny vähä enemmä ku vähä pumpulis ja heihi se kiälekäyttö iski aika teräväst mut niihi niinku munhunki se ei pal vaikuttanu. Sanavarasto rikkaus kyl enämpiki aiheut torellist ihastust. Me huanomposaset oltti semmosse haukkumisse jo aik paljo naapureitte kinastelui kuunnelles totuttu.

Tiätty tää, et semmost tul kuulttu ope suust ol aikamoine järkytys kyl meillekki joit kait siihe aikka sanotti sakilaisiks. En kyl tiänny oikke miks mut se ol joku semmone sana joka luakitteli meirät pohjasakaks täs yhteiskunnas. Siihe porukka kuulusiva tyäläiste ja varsinki punikkie jälkeläise, vaik sisällissorast ol kulunu jo pariki ikäpolve. Esimerkiks mun isoisä ol punikki, tai oikiammi molemmat ja molemmat kualivakki nikkelihalvaukse. Ne telotetti kuulemma, mut se o vaa kuulopuhet. Varmuut e ol koskka saanu. Ne ku ol kuulemma jottai upseerei punikkie pualel, vaik nykysi sanotaa ettei punikeil mittä upseerei ollu. Ne oliva vaa sekalaissi porukoi jokka ei osannu eres sotti, mut historia o niinku se kirjotetta. Tai niinku voittaja sen kirjotta.

Nii suvaitsevaist ol yhteiskuntarakenne siihe aikka. Määkä e saanu leikki tiän toisel pualel asuvie kakroitte kans ku ne oliva paremppi piirei ja polveutusiva valkosist suvuist. Ei me kakarat semmossi ymmärretty ja leikitti mettäs sulas sovus kunha ne paremmat vanhemmat ei nähny.

Mut ny mää taas hairahtusi aiheest. Munha piti kirjotta siit tupakipoltost. No seuraava päivä ope kirjotti kotimuikkari kaikil ku ol siin sauhutellu ja tais tul muutama tunti jälkkäriiki. Ainaski ussemppa päivän sitä sit istutti koulus koulupäivä jälkke. Muutama saiva selkkäs oikke viimese pääl, mut toisil taas piretti koton puhuttelu.

Niinku mulki. Ukko ja mutsi siin istus vakaval naamal pirttipöyrä ääres, molemmat tupakki tekareis ja pitivä mul kova puhuttelu tupakoinni haitoist. Puhuttelu päätetti nii, et saan sit alkka polttama ku mää tiana omat tupakkirahat. Et nii sii sit kävi. Oikeastas se päätös kyl pitiki - ainaski melkke - muutama haiku sillo tällö lukuuottamat. Mut sen mää oppisi et koulumatkal ei koskka polteltu eikä kuskattu sätki koulusse. Jos ne ol aamul mukan ni ne piilotetti varma paikka aika kauas koulust.jost ne sit voi taas otta mukkas kotti mennessäs.

Yks tapaus jokirannas

Kaks nuart kolli ol viättämäs joutoaikatas Aurajoe ranna kapeel nurmikol. Aurinko paisto nii helveti kuumast et aivokki meinasiva ruvet kiahuma. Ei eres jätskii kannattanu men ostama ku se kuiteski ol yht kermaa vaa ennenku sen sai syätty.

– Meinaaks mennä rokkareihi tänä vuan? kysäs Jokke nojate kyynärpäähäs katelle saviliaju sekast ruskia vere virtaust.

– Em mää tiä. Ei siäl tair ol mittä kunno staroi täl kertta, ja lipukki maksava nii pirust, vastas Petu rapsuttae oranssiks värjätty hiuskuantaloas.

– Nii määki meinasi. Kaik o noussu nii pirust ettei enä saa eres koht margariini ranskikse pääl, Jokke heittäyty veltost makuul ja alko tihruma ympärilles.

Hetkise ol hiljast kunnes Jokke honas jotta miälenkiintost. Hän nous oikke istuma ja tönäs Petu päähä.

– Hei, jumalaut, katos. Oike kunno roiskeläppä, oike tosi lyhyt, Jokke kyttäs Aurasilla suuntta mis yks likka seisoskeli selkä heit kohre kännykkä korvallas.

– No nii o, huakas Petu. – Melke näkke mist kintut alkava. Meinaan et melkke näke yläpallonivele saak sanois joku automiäs.

– Heh heh, sun vertauksias, virnisti Jokke. – Mahtaak ol niit venakoi ku ova tääl tarjoomas halpa pilu, niinku ne sanova.

– Ei toi nii vanha viäl ol, et tääl pillukauppaa kävis, päätteli Petu. – Se taita vaa muute vähä vilvotel.

– Voi vittu, ny rupes ahristama, tokas Jokke ku likka purot jottai ja kumartus nostama sitä näyttäe koko peräpeilis.

– On sil sentäs housukki, vaik ei pal nokkaroitti isommat olekka, arvioi Petu. – Ei perkele, täs ruppe koht telttailema.

– Ja oikke harjateltas, virnist Jokke vilkaste Petu housuje etumust. – Ei senpualee, et ol ainoo mil o itteppäissi ruumiiosii.

– Vähemmästki täs tule jo jottai miäle, Petu tuumas kaivae tupakei taskustas tarjote Jokkellekki. Jokke tarjos tulta ja molemmat vetäs oikke pitkät hermosavut. Hermostuksissas nii pitkää et kummakki saiva kauhia yskäpuuska.

– Voi helvetti, ku löi takas iha ku vanha kuulajuntta, kröhis Jokke naama punasena.

– Joo. Meinas melkke tikahtu ku pikkukersana, Petuki sai sanottu.

– No mikäs pojil tuli? kuulus heliä ääni heirä yläpaleltas. – Meniks jottai väärä kurkku?

Molemmat nostiva pääs ja tuijottiva hetkise pitsireunassi olemattoma piäni nimettömi jokka näkysivä minihamee alt ennenku saiva siirretty katsees ylöspäi nauravi silmii.

– Hups, jottai miälenkiintost näkyvis vai? kureileva ääni jatko kahre kumparee takka joit vaivoi verhos erest solmittu paita..

– Vittu, ähkäs Petu pualittai ittekses.

– Em mää ny iha sitä usko et se näkys, heleä ääni jatko, mut vaistomaisest likka kokeili jalkoväliäs et olik nimettömät kunnol.

– No, ei näkyny, mut ei pal puuttunukka, Jokke sai sanottu.

– Heippa, mää ole Marjukka, ilmotti likka istahtae poikie yläpualel nurmikko rinteesse.

– Jol o pitkä tukka. Mää ole Jokke, runoili Jokke.

– Ja jalas nilkkasukka. Mää olen Petu, jatko Petu.

Ku samast narust vetäe pojankollit kääntysivä mahalles jot näkivä Marjuka paremmi noin niinku kohteliaisuurest. Sil ei ollu mittä tekemist sen kans, et siin asennos siit ol myäs esteetö näkymä Marjukan hamee al. Tiätty terveen nulika katse harhautus ussemmi siihe suunta ku johonki muual, mut sehä o vaa geenie vika ja Marjukka ei kyl ujostellu näytel niit paikkojas. Koivet aika leviänäs se siin istuskeli aiheuttae pojil aikamoissi verentunkui muualki ku ottaluu taakse.

Marjukal tais ol ja miälest jotta mitä hänel ei ollu mut pojil ol, kosk hän venytteli itteäs nii et paita ol revet solmustas, jot noit kumpareet meinas pulahtta esil. Venyttely toi myäs senki esil, et siäl paira sisäl ei ollu rintsikoi. Terävinä paira rintamuksee ilmestysivä näkyvii kaks kiinteet tissit kruunaavaa isohko nännii.

Pojat tunsiva olos yhä tukalammaks ja pistivä uurelles tupakiks etteivä olis hypänne housuistas, mut sekös Marjukka naurat ja hän keimaili yhä enemmä katelle iha muual, iha ku ei olis heit enää huamannukka.

– Tiäräks te pojat mitä varte naiset käyttävä mustii nimettömii? Marjukka yht äkkiä kysäs.

– Ei yhtikäs, pojat vastasiva ku yhte ääne ja meinasiva nialast tupakkas nolostuessas.

– No, se o käytännö juttu. Niist ei nää nii selväst jos ne kostuva, Marjukka selost nauraa kihertäe. – Mut on tääl helle. Onks tommosil kaverei jotta kulkupelii? Mää tarkota niinku autoo.

– Joo, mul o auto tual kaupunkitalo parkis, Jokke nikotteli yrittäe pittä ajatuses jotenki koos.

– Lähretääks jonnekki syrjäsee paikkaa uimaan, Marjukka kysäs iha muina miähinä.

– Tota, ei mul ol uikkareika, Jokke vastas hämmentye.

– Ei mullaka, Petu yhtys.

– Ei ol kyl mullaka, mut ei se mittä haitta. Naku-uinti o poikaa, Marjukka totes iskie silmää.

– Ei pojat siin pal ajatellu ku päättivät, et eiku menoks. Pojat ohjas Marjuka Jokke autol ja he kurvasiva liikenteesee.

Muutama viikko myähemmi pojat ol sama aikka kuppalas eli supuolitautie klinikal. Kumpiki ol saamas apuu ja ohjaust kotieläintorjuntta. Heil ku ol jostai ihmeest tullu tommossi miälenkiintossi kotieläimii ku satiaissi.

Päiväkirjaotte tapane

En tiä onks tää jotta päiväkirja tapast tai jotta semmost.

Turus (mis muuallaka) Pikisaares AD 18.3.2010

Aika pottumaine ilma ulkon. Melke nollas o ilmaki, eikä vaa mun aivotoiminta. Yäl tulee ain pakkast ja päiväl o iha nippa nappa vähä plussa pualel. Käyti tuoal Musta Pörssi loppuumyynnis mut ei siäl enä mittä ollu. Eile ol kaik jo menny, mut ku ei oike viäl ossa viättä näit eläkeläispäivii. Mää tarkota semmost kaikemaailmast tarjouste ja loppuumyyntie peräs juaksemist.

Mahttaks johttu osittai siit, et meil ei tul tota sanomalehtte ni ei ol tullu harrastettu sitäkä eläkeläiste harrastust ku kuali-ilmotuste lukemist. Se vast kuulemma o jottai siält ain näkke kuka lapsuure- tai koulukaveri o potkassu taas tyhjä. Eihä niit nääkkä ku Citymarketis tai arvaus... eiku terveyskeskukses taik sit sairaalas. Muute ova kaik melkke karoksis, ku entise äijä nuar akka sen jälkke ku sil äijäl ei enä seissy muu ku järki. Ei ruvennu se akka omaishoitajaks vaa ittes hoitajaks. Se näkys vaa äijä sairaseläkke maksupäivisi.

Mut ny mää eksysi taas aiheest. Piti täst tyhmä... eiku tyhjäpäiväsest elämäst jotta kirjottama, mut mitä siit sit kirjotta ku ei mittä oikke tapahrukka. Samallaist joka piru päivä, toises jälkke. Tuijoteta telkkari taik tiattis ja semmost. Tupakki kuluu ja melke tekis miäl otta pari näkäräis, mut ku mää e oike ol enää semmone sälli ku tykkäis ryypät. Se vois kyl ol ku ottais muutama ni sit oliski ku toine miäs ja se toine sit jo ottais vaik kui pal, mut se pääsärky ja muut vaivakki tulis kuiteski mun kontol, ni mitä sitä sit kannatta alottaakka. Toisaal jollei mittä alota ni ei voi mittä lopettaakka.

Eile kyl kävi huvittavast. Toi meirä tiä ol semmone luistipaana ku aurinko ens lämmittä sen lume vereks ja sit tule yäl pakkane ni siit tul semmost kirkast jäätä vaa. Mää oli orottanu jo muutama päivä hiakotust, muttei kuulunu, ni sit mää soiti et tarttis vähä hiakka tännekki tul levittämä. Mää unohri autuaast sanno et tarttis tul semmose piänemmä hiakka-auto kans. Mää luuli et tiätävä omat tiäs kummossi ne ova.

Nii siält sit tul semmone iso kuarmuri hiakotussäiliö pääl. Se ol hyvi sevinny toho mutka jälkeise mäen pääl ja sit pysäyttäny sen siihe ja tullu kattoma pääseek tääl ympäri. Ol menny takas ja pistäny pykälä pääl ja auto läht sivuttai oja pualel. Onneks puhelilaitokse äijät viime kesän jättivä siihe yhre puun pystty ni se kuarmuri pyssäs siihe, eikä menny sivuttais alas tiält. Siin kohta ku o tommone muutama metri purotus. Oliskoha kolmise tai nelise metrii. Sinne ku olis puronnu ni siäl olis ollu mone tonni painone kuarmuri katollas. En tiä olisko millää saanu sitä siält ylös.

Mää huamasi sen siit ku koira alko ulkon räksyttämä ja mää meni sit kattoma mitä se siäl oike mekkaloi. Huamasi auto keltase kattovilku ja meni kattoma mitä se siäl mäe pääl seisoskeli. Siäl ol kuski heittelemäs hiakka pyärie al ja yritt sit ajaa sitä siält pakil veks onnistumat. Se vaa painus enemmä sin lumivallisse ja putoomine ol sit jo nii lähel et ehroti soittama hinuri. On mullaki talja mut ei se verä tommost kolossi mihinkä ainaska sivuttai.

Tul se sit järkiis ja soitti hinuri paikal ku ol torennu itekki ettei siält pääs ainaska hyttii rikkomat pois. No siin sit oroteltti ja tuliha se hinuriki sit vihroi takaperi ajae mutkast. Tosi aikamont kertta piti siin vekslata ennenku pääs tarppeeks liki, mut pääsi kuiteski. Veti vaijerit kii ja toise koivusse kiinnittämäs pylpyrä kaut etupäähä, et se vetäs sitä sivuttai. Kyl tekniikka o nykysi hianoo. Siält se tul iha fiksust ylös. Sen jälkke se kuski katteli tiätä ja tilas piänemmä auto ja peruut pois.

Ei täs kyl sit mittä oike muut sillonka tapahtunu. Tätä sama arkipäiväst touhuumist vaa.

Et semmottis tääl turus päi vaa olla ja ihmetellä.

Api

Tekotaiteilija

Tul täs miälee, et olenkoha mää postmoterni tekotaiteilija? Kas siin vast onki pulma. Enne se ei ollu, mut kyl nykysi. Tekotaiteilija mää varmaa ole ku em mää ol kauny noit tairekoului olleska. Sain potkut het koeajal ku menin sanoma opel et hankkis uuret kakkulat ku olti vähä eri miält jonku varjo suhte oppilastyäs, mut sehä o menneisyyre murhei. Niinpä mää sit opetteli iha itte maalailema ja piirtämä, iha omal tyylil.

Tyäväeopistoo ku ei semmoseks varsinaiseks taireopiskeluks lasketa ja sinnekki meniv vaa sitä varte et siäl voi piirustaa croquis-piirustust tai krokipiirustust nii ku tääl päi sanota. Sil ei kyl ol mittä tekemist semmose kroki kans, eli et ensteks otettais muutama kroki ja sit piirustettais mitä sit miäle jualahta ja käsi pystyy viäl tekemä. Se o sit vast joskus myähemmi ku semmost harrasteta eikä siin tarvi muut ku käyrä pitkäripases ja painuu sit tyähuaneelles jos semmone sattu olema taik sit kottiis jos ei tyähuanet ol, luama jotta minkä sit aamul selvinpäi pistä palasiks. tiätty se kottiis menemine onnistuu vast sit jos sattuu viäl olema sinkku. Muute voi ol et joutu pia rappukäytävä tai pihal ireoima ja fundeeraama mitä oliska voinu saara ny tehryks.

Tää krokipiirustus mitä mää meni sinne harrastama o semmost nopeet piirtämist mis muutamas minuutis piirretä jottai - yleens alastomallii - sit nopeuteta piirtämist nii et viimeks piirretä siit mallist kuva kymmenes sekunnis. Siin oppii havainnoima äkki kaik tarpeellise ja se sama taita kyl jäärä myähemmi pääl ku havainnoi mitä tahans ympäristössäs.

Mut mikä ihmees o postmoterni? Mun miälest sitä sanaa nykyses keskesteluis käytetä vääri. Tartti oike toteutta tota lyhennet KVG ja käyrä kattomas googlest. Siäl sanotti muummuas et "Postmodernisti ei enää usko yhteen totuuteen eikä ihmiskunnan kykyyn hallita todellisuutta." Toi o kyl vähä semmone lause et määki voisi ton kyl jollai taval allekirjotta omaltki kohralt. Melke kaik muu ol kyl sit nii korkialentost teksti et tarttis varma mennä muutamaks vuareks lukema yliopisto et siit ottais selkko.

Jos ny sit oteta toi erelline määritelmä ja se ettem mää ol koulittu, ni määhä ole varsinaine postmoterni tekotaiteilija. Määhä vaa tekeyry taitelijaks, ku mul ei ol mittä papereit et mää olisi taiteilija. Nykyaikka ku tarvita paperit joka paikka et o toristei et ossa jottai.

Mää kyl olettaisi et se mist ny perssuamalaiste, anteeks perussuamalaiste vaaliohjelmas puhuta ei kyl taira tarkotta olleska tätä samaa juttu mitä googlettamal tul esil. Tais tulla joku ihme fibaus tulkinnois. Mut sehä o vaa inhimillist. Ei kyl kannattais men sanoma mittä semmost mitä ei iha tarkka tiärä taik ymmärrä. Ehkä tarkotetti semmost nykytairet mitä taiteilijakki tekivä ainaski ennevanha vaa pitääkses hauskaa ja keksiäkses jottai uut. Sit ku se rupeski menemä kaupaks ni siit tul iha vakavast otettava hommeli ja sit se meniki iha överiks. Mut seki o vaa mun miälipire se.

Ny ku o tullu jo iäkkäämmäks ja harkittevammaks (höh, mitähä mää ny oike kirjoti) mää ole tainnu tainnu enemmänki tulla pötsmoterniks tekotaiteilijaks ku ole enemmänki suunnannu ton tekemise pötsi kasvattamiseks ja siin mää olenki onnistunu jo vähä niinku yli orotuste. Jollei sitä muute itte huama ni ainaski sillo ku menee vaateostoksil.

Mää ole ain luullu et meil o liia kostia vaatekaappi ku vaatteet pakkava sikistymä, mut ei se tair iha nii ollakka ku kaupanki vatteet ova käynee piäniks, ainaski vyätärö kohralt. Me ku olla jo kaua sitte poistettu kokovartalopeili ku se joku ku siält tuijot vastaa oli iha ouro näköne tyyppi. Se ol nii vanha näköne ja saakeli paksuki, ettei se voinu olla oma kuvajaine, tai sit siin peilis ol joku hiomavika. Se ei tainnu olla iha tasane vaa vähä niinku sellane peilitalo peili.

Mut ei täs mittä eletä ja olla vaa täs pötsmoternis olomuaros ja tehrä tairet vaikkei mikkä oppinu taiteilija ollakka. Ollaa sit vaik pötsmoterni tekotaiteilija.

Api

Kirje vuaskymmente takka erestpäi

Morjens vaa Api.

Enne ku mää sorru jaarittelema turhapäiväsyyksi mää kirjota sul, et ota rauhallisest, ni mää voin tän sul ny kirjotta. Mää täytä ny yhreksäkymment sun ansiostas. Elä terveellisest, tai sitä ny o turha sul sanno, et sää nourat sitä kuiteska, mää tiärä.

Sää vaa syät noit roskaruakki ja poltat tupakki, senki rautakeuhko. On se sentäs hyvä ettes sen viinan kans ala sentäs präkämä uurestas, ekkäs käyttämä viarai naissi. Se vast olis vihoviimest se.

Muute mää e oikke tiärä tarttisko sul mittä tuleva oikke paljastta ettes tee jotta möhläykssi ku kuiteski yrittäisit tehrä jottai toisi jos tiätäisit mitä o orotettavis.

Älä yritä yhtikäs miälessäs väittä vasta, mää kyl muista viäl kui mää tähä kirjeesse suhtautusi. Et mää muka kirjottaisi tulevaisuurest itteleni. Aika paksuu. Ensteks mää piri tätä jonku kahjo sairaalloisena leikilaskuna, mut ku aikka kulus huamasi et tosi tää taita ollakki, mut neki o niit assioi mitä mun ei pitäis sul sanno.

Jos menaat jottai tehrä toisi ni voi ol ettei tämmöst kirjet tul sul koska tulema, ku jos joutuis ton pilve pääl killuma ni mist sit lötäis kirjotustarpei. Kynii siäl ei varmast ol ja linnukki lentävä nii piru noppeest ettei niilt ehri sulkii nyppimä et sais sulkakynä aikaseks. Sitäpaitti mitä sitä tekis kynäl ku mustet ei ol kuiteska. Eikä kyl nettikä varma pelaa. Ei tair oikke noi mokkulakka sin saak pelittä, ainaka iha vaivattomast.

Jos taas joutuis sin alaspäi ni siäl o nii pahukse kuuma et siäl kaik kynätapase sulais iha möykyks, tai sit siäl o kynii muttei niis ol mustet. Iha niinku siin vitsis, et ku pääs helvetti ni siäl sai kaks assia. Sai viinapullo ja naissi. Pullos ol reikä mut naisis ei. Mitä siin sit voi muut ku hiilty iha perusteellisest ku ruppe harmittama. Eikä kyl siälläkä netti pelais vaik sin vois kyl vettä vaik valokaapeli ku se kerra o alhaal päi.

Mut ku mää kerra rusta ny tämmöst preivi sul ni ilmeisest sää olekki eläny iha ihmisiks. Mää e pal viitti sanno mis mää ole täl hetkel ettes ruppe kaikellaist haihattelema ja orottama. Paremp vaa pittä suu supus ja kaik sisälläs piilos. Sullaki o pal miälekiintosemppa ku et tiär mitä o orotettavis. Jännityst pittä elämäs olema, eik vaa?

Ei mul täs mittä muut, ku elä elämäs nii et saavutat tän rajapyyki.

Terveissi vaa, Api 90v

Työpahoinvointia

Mielenkiintoista. Katselin työpahoinvointi-ilta keskustelua. Nuorten näkökulma työhön oli mielenkiintoinen. Työpaikassa pitää olla kivaa ja siellä pitää saada tehdä sitä mitä haluaa. Ei oikein mene järkeen. Kyllä se on niin kuin vanha sananlasku sanoo "jos työ olisi herkkua niin herrat sitä tekisi". Kukahan sen palkan maksaisi ja miten esimerkiksi suuressa tehtaassa liukuhihnalla sujuisi työ ja tuottavuus.

Tai eihän se enää olekkaan tärkeää. Kaikkihan tehdään jo muutenkin Aasiassa, suurin osa Kiinassa. Se on vähän sama ajattelutapa kuin se, että mihin lehmiä tarvitaan, maitoahan saa kaupasta tetrassa.

Se on vähän niinkuin se, että nuoret jonottavat tullakseen idolsiksi. Kuinkahan suu pannaan jos sen voittaa ja joutuu siihen oravanpyörään. He ilmeisesti luulevat, että se työ on vaan sitä että mennään lavalle ja lauletaan muutama laulu ja pidetään hauskaa. Se on sitten siinä ja piste. Ei se ihan niin ole. Siitä puuttuu nämä lukemattomat harjoitustunnit, työaika joka on ehkä alussa klo. 20 - 02 ja roudaukset siihen päälle. Vasta kun on joku nimekkäämpi voi lauleskella klo. 23 - 01, muttei niilläkään työpäivä siihen lopu. Siksi noilla aloilla on huume- ja alkoholiongelmia. Stressi on valtava ja sen vähentämiseksi käytetään päihteitä. Nukutaan keikkabussissa välimatkoilla keikkapaikalta toiseen se mikä ehditään. Siinä välissä sitten vielä tehdään studiolla levytyksiä, että ruusuista on. Vai kuinka?

Otetaan toisena esimerkkinä omaishoitajan työ. Se on työ josta ei saa varsinaista palkkaa, mutta työtä kyllä riittää. Kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa ja ruokatunnit päälle. Se on varsinaista työtä vuorotta. Eikä kukaan tule kysymään onko se hauskaa. Onko hauskaa työnnellä tai vedellä pyörätuolia kelillä kuin kelillä. Oli sitten kymmenkunta senttiä kuraa tai parikymmentä senttiä lunta, hillitön helle tai pureva pakkanen, kuoppainen ylämäki tai jyrkkä alamäki. Kun on paikasta a mentävä paikkaan b se mennään, eikä ruikuteta että "mulla ei ole nyt hauskaa". Siinä vaikka verta syljetään ja mennään kuten rintamalla aikoinaan. Samoin kun vaihtelee sairaalle vaippoja, koska hän ei syystä tai toisesta pääse kämään vessassa tai ei pysty tuntemaan milloin vaippoihin tulee jotain, ei sitä sovi jättää kesken oli siellä vaipoissa sitten mitä tahansa tervehdyksiä vastassa vaan sillä perusteella, että "tää nyt ei ole hauskaa". Siitä tosin saa pientä korvausta jos kunnalla sattuu olemaan määrärahoja, jollei niin sitten ei. Vapaapäiviäkin kertyy jopa kolme kuukaudessa, se saako niitä pidettyä onkin sitten ihan eri juttu. Sanoo laki sitten mitä tahansa.

Monessa työpaikassa (oman kokemukseni mukaan useimmissa) on tuohon työhön verrattuna vähän pahuksen hauskaa. Suorastaan ruhtinaallista. Painetaan hommia jotka määrätään kahdeksan tuntia päivässä ja piste. Kellokortin tai mikä nykyisin sen tilalla onkin, leimaamisen jälkeen ollaan vapaana tekemään mitä huvittaa. Se että stressaantuuko siitä on paljolti kiinni omasta asenteesta.

Jos joku nyt ajattelee, että siinä taas kirjoittaa joku joka ei tiedä työelämästä tuon taivaallista, hän on hakoteillä. Olen elämäni aikana ollut töissä kolmessakymmenessäkolmessa työpaikassa, niistä muutama ns. reppufirmakin, joten luulisin olevani perehtynyt työelämään. Sen lisäksi on ollut muutama yrityskin, joten siltäkin kantilta on tullut elämää katsottua.

Työstä puuttuu nykyisin se työpaikan yhteishenki. Eläköö EU ja vapaa markkinatalous, joka on tuonut tällaisen ajattelun tänne peräpohjolaankin. Ennen oltiin koko porukka työpaikalla yhtä ja hommat sujui. Välillä jopa oli hauskaakin. Työpäivän päätteeksi saatettiin yhdessä mennä johonkin harrastukseen tai kaljalle. Siellä ei enää työasioita puhuttu vaan kaikenlaista muuta. Parannettiin jopa maailmaakin, ainakin muutaman tuopin jälkeen. Tämä tällainen puuttuu nykyelämästä tyystin. Ehkä jossain työpaikassa, jossa kaikki alkavat olla eläkeiän kalkkiviivoilla tällaista vielä löytyy.

Kaikki kilpailevat toistensa kanssa, eikä niin kuin ennen puhalleta yhteen hiileen. Ehkä se on kielletty paloturvallisuuden takia. Surkea tilanne, mutta kuitenkin niin tosi.

Lahnan viime hetket

Hieraisin pujopartaani ja tuijotin kyllästyneenä kohoa. Se kellui pienessä laitamyötäisessä rauhallisesti keinahdellen. Jalkojeni välissä oli termospullo josta olin kaatanut itselleni kupillisen höyryävää kahvia. Ongenvavan olin tukenut viereeni kahden kiven väliin.

Olin keskittynyt kahvin juontiin niin kiinteästi etten huomannut miten koho nytkähteli aalloissa. Havanduin vasta kaverini Jaskan huudahdukseen, – Hei, sulla syä!

Samassa koho lähti villisti viilettämään välillä upoten aaltoihin. Kahvikuppi putosi käsistäni tarrautuessani vapaan joka oli jo tempautumassa kivien lomasta veteen. Sain kuitenkin tukevan otteen ja aloin kiskoa vapaa ylös. Siiman toisessa päässä tuntui kovaa tempomista vavan taipuessa senverran pahasti, jotta päästin vähän löysää estääkseen vavan katkeamisen.

– Se o aikamoine jöntti, tuumasin Jaskalle. – Otaha haavi, mä verä sen toho hiakal.

Siirsin vetosuunnan veden suuntaisesti rantaa kohden. Komeasti molskahdellen kala alkoi lähestyä rantaa äärimmilleen kiristyneen siiman soidessa sen leikatessa veden pintaa. Samassa huomasin vasta Jaskan vaikeudet hänen kieriessään rantahietikolla johon oli tuiskahtanut nenälleen.

Päätin hihitellen vetää saaliini Jaskan seuraksi ja seurata mitähän Jaska silloin tekisi. Kala nousi ylös vedestä rantahietikolle melkein Jaskan syliin joka murahti jotain ja iski sitä koskispullolla.

-------------

Jaska istui rannalla miettiväisen näköisenä raapien muhkeaa täyspartaansa ja naukkaili jo melkein kokonaan tyhjentyneestä koskispullostaan pieniä siivuja. Äkkiä hän huomasi kohon alkavan ensin nousta vaakasuoraan ja sitten syöksähtävän syvyyksiin.

– Hei sulla syä, kiljaisi Jaska pompaten pystyyn ja tuiskahtaen samantien turvalleen pers pystyssä rantahietikolle.

Syljeskellen hiekkaa ja pikkukiviä suustaan Hän kierähti kyljelleen yrittäen seurata tapahtumia sekä tarkentaa kaksoiskuvia näkökentässään. Kaksi kalamiestä siellä näytti taiteilevan kaloja ylös vedestä. Aivan samannäköisiäkin näyttivät olevan. Näyttivät kiskovan kalojaan tänne hietikolle kiljuen jostain haavista. Ei tässä mitään haavia näkyny. Hän sai katseensa terästettyä ja huomasi kalastajia olevan vain yksi ja sekin näytti yllättävän tutulta tyypiltä. Kalaa näytti kiskovan häntä kohden matalikolle.

Jaska hapuili jo tyhjentyneen koskispullon käteensä kyrmyniskaisen lahnan ilmestyessä vedestä ja syöksähtäessä sätkien hänen viereensä hietikolle.

– Äläs perkele ala lähentelemään, murahti Jaska kohottaen pullon ja iskien sen lahnan kalloon.

----------

Ruovikon katveesta uiskenteli lahna noukkien sieltä täältä savisesta pohjasta makupalan. Laiskasti pyrstöään heilautellen ja eviään liikutellen se lähestyi melkein pohjassa kiinni olevaa koukkua. Lahna huomasi koukun keinahduksen silmäkulmastaan ja kiinnostui sen verran, että ui lähemmäs katsomaan. Se nuuhkaisi varovasti epäluuloisena koukkuun lävistettyä matoa.

–Mielenkiintoinen tuoksu, ilmeisesti jotain syötävää, se tuumaili mielessään ja näykkäsi pienen palasen madosta jäämättä kuitenkaan vielä kiinni.

Lahna maiskutteli madon palasta suussaan ja nieli sen lopulta kääntyen takaisin kohden koukkua. Se kierteli ja kaarteli, näykkäsi välillä yläpuolella killuvaa lyijypainoa, todeten sen olevan syötäväksi kelpaamatonta. Lopulta ahneus voitti ja lahna syöksähti kohden pohjaa napaten madon suuhunsa. Samassa jokin tarttui sen suupieleen, eikä lähtenyt irti, vaikka kuinka yritti sylkeä sitä ulos.

Hätääntyneenä lahna lähti uimaan kovaa vauhtia poispäin rannasta joutuen kuitenkin pysähtymään tuon suuhun kivuliaasti takertuneen esineen pysäyttämänä. Se kääntyi ympäri palaten takaisin, muttei kipu hellittänyt, vaan yltyi esineen vetäessä sitä kohden pintaa.

Lahna pyristeli jo aivan kauhuissaan irti tuosta esineestä, joka uhkasi jo repiä suupielet aivan riekaleiksi onnistumatta aikeissaan. Vetävä voima oli liian suuri lahnaparan voimille. Turhaan potkiskellen se tunsi hiekan raapivan vatsaansa ja veden häviävän ympäriltään. Kituset löivät tyhjää saaden sisälleen pelkkää ilmaa. Haukkoen ilmaa se näki viimeisenä tietoisena havaintonaan ylleen kumartuvan karvaisen ison olion ja kirkkaan välähdyksen koskispullon iskeytyessä sen niskaan.

Ruunaperän päivää

– Hyvää Ruunaperän päivää.

– Mitä?

– Eiks ny ol Ruunaperänpäivä?

– Ei mun tiätääkseni.

– Ku nyt myyrään joka paikas noit Ruunaperän tortuiki.

– Ai, sää tarkotat Runebergin päivää. Eks sää Runebergii tunne.

– Eh. Mis päi se asusta. Ei ainaska meirä naapuristos.

– Se eli jo kaua sitte. Tuhatkahreksasatta luvul.

– Ilmankos en sit tiärä, ku e viäl sillo ollu syntynykkä.

– Eikä sil ollu mittä tekemist Ruunaperä kans. Eikä se ollu eres ruuna. Se ol ori ja aikamoine tais ollakki eläissäs. Oliha sil kahreksa kersaaki, joist kaks kuali piänenä.

– Olik se hevone?

– Eiku se ihmine, tai ainaski se semmoseks luakitelti. Se ol joku runorustaaja.

– Jasso, se tais ollakki aikamoine riimittelijä ku sil o iha oma päiväki.

– Suame kansallisrunoilijaks nimittävä, vaik se kirjottiki kaik ruattiks. Se kirjotti vänrikki Stooli tarinakki.

– Jaa, sen opukse mis ol Sven Tuuvaki. Se taulapää, joka tul sit sankariks ku ei totellu käskyi.

– Just se. Siin ol se runoki jost tul sittemmi maamme-laulu.

– Aika poika tuntus oleva, vaik oliki ruattinkiäline.

– Joo, ja sen muijaa - Fredrika - vois sanno turkulaiseks, vaik oliki Piatarsaares syntyny. Se muut tän kahre vanhan. Niire talo palo Turu palos ja sit ne ol pakotettui muuttama Paraisil. Siäl se sit tapas pikkuserkkus Johan Runebergi ja ne men sit yhte jossa vaihees. Seki ol kirjailija ja kirjot ruattiks.

– Sillo tais ol iha tapa kirjotta ruattiks. Mahtokoha ol eres koulutust suameks?

– Ei tainnu ol. Se Runebergi Janneki ol muute Piatarsaarest syntysi.

– Mikä Janne?

– Sitä sanotti kuulema mukka Janneks. Se ol kyl Johan Ludvig oikiast.

– No johan oli Johan ku oliki sit Janne noin kavereitte keske.

– Jep. Mut sai pal kunnioitust aikaseks ainaski kualemas jälkke.

– Niihä ne kaik suuruuret siihe aikka. Kyl mää ny sit taas tuli viisaaks. Ny mää sit tiärä senki et Ruunaperä ei olkka Ruunaperä vaa Runebegi ja viäl Johan, sekä et se ol runorustaaja. Tattis ny kauhiast tästki valistuksest. Morjens vaa.

– Morjens.

Kevää korval

Räystäät ne tippuu yllä pään, sanotaa lauluski. Mul kyl kävi eile nii et autotallis se tapahtu iha kirjaimellisest, tai oikeestas se pual kattoo men siin samantiän talli sisäl.

Vartti vail yks yäl sit taas tul herätys ku katolt tul aikamoine lumikerrostuma alas tualt varjopualelt. Se taittus siält mansarti ylälappeest ja rysäht siihe jyrkemppä ossa et täräht. Melkke tuntus et ny tais lähtte kyl räystäskourukki, mut ei sentäs. Ne ol iha kunnos ku yäl kävi siäl sit kattomas. Toiselt pualelt tul kaik jo aikapäivi alas. Mitä ny sit o vähä satanu uut lunt sinnekki kyl.

Tää o ny sit varma simmost kevät. Kuukaure verra erel aikataulust, mut ei se mittä. Kyl mää ole tähä lume paljoutte jo iha kyllästynykki. Jollei olis rautast kola ni varmaa kolastki olis jo varski pualvälli kulunu, meinaa jos se olis semmone vanhaaikkane puukola. Mut semmossi ei tair ennä mistä saarakka. Ei kyl näit vanha-aikassi metallissika.

No, tänäpä mää sit päästi aamul koira kusel ni meinas koiraki men nuri. Ol kaik nii jääs, yäl ku ol aikanu pakastama. Toho jos menee ny heittämä sepelii ni se o sama ku heittäis kuulii siihe. Ne rullaava jala al nii ilosest ettei mittä määrä. Viä siin sit viäl pyärätuali mäkke alas. Tai alaspäi ain pääse, mut se ylöstulo onki sit iha toine juttu. Onneks ei ol tänäpä mittä pakollist meno minnekkä, paitti kauppa, mut sinne mää voi men yksinki. Halvemmaksi se pakka tulema ku ei ol vaimo mukan, em mää kyl ymmär miks, mut nii vaa o.

Mää luule et mun tartte taas kylvä tuhkaa noihi pihapolkuihi et pysyis jollai taval pystys. Onneks meil o viäl toi kakluuni tos nurkas nököttämäs ni siit sitä tuhkaa tule joka ikine talvi aikamoissi määri, varsinki jos o näi kylmä ku tänä talven o ollu tos suurimma osa aikka. Se tuhka iskke toho jäähä nii ko iilimato selkkä. Ainoo huano pual o et sitä sit tule jalois sisälki. Sama juttu o ton sualan kans. Molemmist tuleva matot harmaiks, tuhkast vaa vähä tummemmaks. Rappuil mää kyl ripota merisuala, ku yllätys yllätys sai sitä tost lähikaupast. Ei se kuulemma kuulu kyl iha heirä repertuaariis, mut ehrottiva sitä mul ku vakiasiakas. Sitä käytetä siäl nois kalatiskeis.

Ol siäl katolt näyttäny tuleva joitai jäitki toho pihapolul ja jäätyny siihe kiin, et niitki tartte siit vähä hakat irti, muuto niihi voi vaik kompasttu. Ova viäl näköjäs iha kirkkai jäit et ova sit aika koviiki. Mahtaak oikke tartte hakat kirvee kans, sen näkke sit.

Täs olki jo aika keväine olo, ku ol plussa pualel lämpötila ussemma päivä. Melkke jo vähens vaatteiki, vaik onki jo tämmöne ikämiäs. Kaik kyl luuleva ain nuaremmaks. Em mää sitäkä ny taas ymmär ollenka. Tukkaki o alkanu ol nii harmaa ja parta melke valkone. Mää muista semmosenki ku mul joskus täysparta. Joutusi sen leikkama pois ku pikkulapse alkova parkuma ku huamasiva munt. Pitkä tukka ja harmaa täysparta ku saiva ne luulema, et joulupukki vaeltele keskel kesääki vakoilemas ovaks he ny sit olle kiltei. Ei sais joulupuki kans pelotel kakaroi, mitähä siitki seuraa. Nää nykyaja kakara ku ova usse nii neuroottissi jo aluperi, mahtaaks johttu tommosest ku tota avioliittooka ei enä piretä semmosena ku enne vaa erota het ku ei enää ol hauska. Must se o kyl vähä liia heppost ku pualisko vaihreta melke yht usse ku kalsareiki ja taatust ussemmi ku autoo.

Mut ei mittä, koiteta täs elä meil ainski vanhoje normie taval ja pärjät parhaimma mukka. Ei sitä kyl koska tiär mitä huamine tua tullessas. Toivottavast ei lissä lunt ainaska. Morjens.