Wolde yksinäine joulu

Wolde Waldemar Wallinpää istus vaatimattoma joulupöytäs ääressä. Yksi, kute yleesäkki. Hänel ku noi lähimmä omaise oliva viraomaise ja ne eivä oikke tulle näi joulutiätämis käymä. Taik sai ne käymäänki ku vaa ilmot et tääl o tappelu menos, mut semmmost ei Wolde ny halunnu tänä joulun tehrä. Ei hänel ollu nii kauhhia hinku noit omaissi tavat. Joku neropatti kallokutistaja olis voinu tiätyst täst päätel, et Wolde ol epäsosiaaline persoona, ku ei haluu omaisiaska tavat. Mut mitä siit, antta niire kutistel vaa, kunha ei ruppe Wolde kutistelema.

Aamul Wolde Waldemar ol pannu kinku paistopussisse, iskeny siihe paistomittari pysty ku kivikaure mettämiäs keihää ja tyäntäny sen sit uunisse. Hän ol laskenu tarkka laskutiku ja laskukone kans kui kaua kinku pitäis siäl uunis ol jot se olis iha täysi kypsä, ainaski noi suuripiirtei. Laittanu pakastees olle laatiko esisulama tiskipörä pääl ja muutenki esivalmistellu jouluruakas.

Wolde ol tos aiemmi kantanu myäs kuuse sisäl, laittae sen jalkasse. Kaatanu jala täyte vet ja siin sivus par litra lattialki. Ripustellu kynttiläsatsi oksil sin tän sojottama. Kolmannel yrittämäl päässy vapaaks kynttiläjohroist ja saanu oksil jotta palloi ja seppelejäjitelmii roikkuma sekalaiseks mut värikkääks sekamalskaks. Ripotellu vähä kyntteliköi akkunalauroil. Muutama kerra saatuas sähköisku saanu jatkojohrot riittämä joka paikka sekä valot syttymä joka kynttilässe. Sit hän ol istahtanu ruakapöyrä ääre.

Wolde Waldemar ol tänä joulu ajatellu vakavast tätä ylesyänni onkelma. Hän ol päättäny vakavast otta vähä terveellisemmi. Niinpä häne eressäs pöyräl ol vaa rosolli ja silli, kymmene kilone kinkku, pual kattilallist perunoi, pari joululimppu, kalkkuna ja neljä sortti laatikoi sekä jottai muut piänt tilpehööveri niire kans. Niil pitäis täs ny sit pärjät. Kai maar ne just ja just hänel piisaavakki ainaski aato ja noi pari joulupäivä, jollei tul kettä käymä. Se o kyl vähä epätorennäköst ku kaik kaverikki oliva jo aikoi sitte kaikonne häne elämästäs, kuka minnekki, usseimma oliva sortune kahleihi, eli naimissi, kärsimä tota elikautististas iha vapaaehtosest. Sillo ne vanha ympyrä lopullisest joutava syrjjä ja astuta uure leikkikehä kuvioihi. Lopuist ei ollu mittä tiatto, kait ne jossa konttailiva kännispäite, elleivä olle viättämäs jouluas katkasus.

Niinpä Wolde päät pisttä vähä muru rinna al ja alot hiukka maistelema täs noi niinku joulu kunniaks. Alottae rosollil ja sillil sekä jatkae siit sit vähän muirenki sapuskoja paris, kutaki vuarollans. Pualetoist tunni uraka jälkke hän ol päässy jo jälkruakka saak ja pistel siin puolise kiloo rypäleit viimeseks. Hiukka haikeena hän kyl katteli et mahtaak tän aattorouakailu jälkke kaht päivä tost mittä riittä. Mut jos vähä pihistelis nää kaks seuraava päivä ni sit vois vaik riittääkki. Tota punaviiniiki ol menny jo pualtoist pullo pala painikkeeks, mut ei siit hualt, sitä kyl riittä. Jos iha tiukka tekis ni voisha sit viättä yhre päivä vaik pelkäl liämiruualki. Sitä ku riit, nii tätä punast ku sit pari kori sitä mallaspohjastki.

Wolde Waldemar sytyt piippus ja pölläyt ilmoil nautinnollisest sanka savupilve, yskis varti verra, jot sai taas henkes kulkema ja sytyt piippus uurestas. Se ku ol täl välil päässy sammuma. Nautinnollisest hän nojautu taakseppäi tualissas keikauttae tuali takakoipie varaa ja siit samatiä seljälles niin et palava kekäle lens piipust pusaka rinnuksil. Wolde kipus äkki pysty, heit pöyräl olevast vesikarahvist vet rinnuksilles ja matol mihi kekäle ol pyärähtäny rinnuksilt häne pompatessas pysty. Päätelle ittekses, et tupakointi näköjäs vaarantta terveyre iha torellaki, hän latas piippus pistäe sen sit uurelles palama. Hän nost tuali pystty ja istus siihe varovast, ettei olis mittä päässy sattuma. Täl kertta ei sattunu mittä kommellukssi vaa Wolde selvis ehji nahoi nautiskelema aattoillast. Kyl se käy näi yksinki tää joulu viatto iha mukavast Wolde ajattel ja pääst ilmoil iso tyytyväise röyhtäsy.

Erehdys

– Hyvää, sanoi valkopartainen mies. – Iltaa. Kompastuen mattoon, pudottaen silmälasinsa ja katkaisten luonnonpuusta veistetyn kävelykeppinsä.

– Anteeksi, nyt ei kaikki mennyt ihan putkeen, hän mumisi puolittain itsekseen hinatessaan itseään seinällä olevaa naulakkoa pitkin ylös sillä seurauksella, että naulakko irtosi seinästä seinäpanelin säleiden ja ripustettujen vaatteiden haudatessa valkopartaisen miehen alleen.

– Tuota.... onkos täällä kilttejä lapsia, tai yleensäkään yhtään lapsia, mutisi vaatekasa lattialla.

Huoneistossa vallitsi hämmästyttävän syvä hiljaisuus, mutta se ei valkopartaista miestä häirinnyt, kun hän yritti jälleen selviytyä kahdelle jalalle, kolmas kun oli jo katkennut.

Tovin ähellettyään valkopartainen mies sai sen verran siirreltyä vaatekasaa päältään, että sai naamansa näkyviin Hän tähyili ympärilleen siristellen likinäköisiä silmiään. Hapuillen hän yritti löytää silmälasinsa jostain kasan alta. Jonkin aikaa hapuiltuaan käteen sattui silmälasin sanka ja hän vetäisi silmälasinsa esiin, jolloin sanka napsahti poikki ja lasit helähtivät irti kehyksistään.

– Saakeli, noitui valkopartainen mies, enää turhia kielenkäytöksestään murehtimatta. Kun kaikki oli mennyt pieleen niin menköön loputkin.

– Hoi, onko täällä ketään, hän huuteli yrittäen epätoivoisesti nähdä jotakin.

Hämärästi hän oli näkevinään penkin ja sillä jonkun hahmon. Hän nousi epävarmasti seisomaan ja suunnisti hahmoa kohden. Meinasi jälleen tuiskahtaa nenälleen osuessaan lattialle jätettyyn laatikkoon, mutta sai pidettyä itsensä pystyssä.

– Eipä oikein ole siivoukset nyt ajan tasalla, hän mietiskeli jatkaen matkaansa.

– Hyvää joulua vaan, valkopartainen mies yritti toivottaa uudestaan kumartaen penkkiä kohden.

– Kukahan se siinä istuu? Onko se talon emäntä vai kuka? hän kysyi kohteliaasti ojentaen kätensä. Kun siihen ei tartuttu hän astui lähemmäs ja taputti pyykkisäkkiä joka oli nostettu penkille. Ällistyneenä hän tunnusteli säkkiä tajuten ettei siinä ollutkaan ketään ja hän kun oli ollut niin varma asiasta.

– Ei tämä nyt ole laitaa, hän mumisi yrittäen tähyillä ympärilleen. – Missä kaikki ovat? Onko tämä joku piiloleikki vai mikä? Täällä on niin hämärääkin, ettei oikein erota.

Valkopartainen mies alkoi hapuilla ympärilleen, jotta olisi löytänyt katkaisijan saadakseen paremman valaistuksen. Jospa sitten olisi nähnyt paremmin.

– Missähän minä oikein olen? Kyllä tämän piti olla oikea osoite, valkopartainen mies alkoi hermostua. Hän pyyhkäisi pyykkisäkin lattialle ja istahti tuoliin toivottomuuden jo hiipiessä mieleen. Tuoli narahti pahaenteisesti hänen allaan ja ennenkuin hän ehti ponnahtaa siitä ylös se levisi palasiksi lattialle valkopartasen miehen istahtaessa taas lattialle.

– On tämä nyt sitten huusholli. Ensin täällä ei ole ketään ja sitten vielä kaikki lahoaa mihin koskee, valkopartainen mies nurisi. Hänen kätensä osui pulloon vireisellä pöydällä. Hän otti sen käteensä, aukaisi ja vetäisi kunnon ryypyt ähkäisten. – Onpa tuimaa tavaraa, mitähän lienee.

Takaseinällä oleva ovi aukeni kuului sähkökatkaisijan napsahdus ja huone kylpi valossa. Kuului riemastunut huuto.

– Hei iskä, mä löysin sen pukin. Se on autotallissa ja ryyppää sitä mummon edellisvuotista homeista mehua.

Iha kirjotust vaa

Tiär hänt ny sit. Tähä mää taas istusi joulukiireitte, tai lähinnä siivoomiste ja järjestelyje keske tiatokoneel. En tiär miks tommne ei mua pahemmi kiinnost. Ei se kyl ol koska pahemmi kiinnostanukka. Mää ole sevverra luannosujelu ihmine, et munt ei olleska häiritte jos villakoiri o vähä siäl sun tääl, kunha eivä ruppe purema taik muute ärhentelemä mul. toi imuriki pitä semmost hurina ettei sitä oikke hermo pitkkä kest. Sitäpaitti se o nii saakeli ahnekki, Se meinaa ain imast kaik mun tärkkiät muistilapu sun muut kittaas. Kyl vähä sais silki ol jotta tolkku ettei kaikke ruppe sisälles ahtama.

Enne ol sentäs jotta miäl harjatakki lattioi ku toi meirä tipsu ol viäl piän. Se ku ain meinas et se harja ol semmone joku leikkikaveri ja hyäkkäs sen kimppu. Se men aina siin leiki varjol se siivoomine sillo, mut ny se vaa maatessas katto laiskast, et mitähä toi isänt taas tos touhu, tarttiskoha vähä väistty, ettei sentäs itte jouru roskie mukan jätesäkkisse. Siit o tullu vissi vähä vanha, vaikkei se kyl ol ku keski-iäs vast. Vaikkei mun erelline koira eläny noi pitkä ikäseks ollenka. Sil ku tul joku mahasyäpä ja se sit jourutti lopettama kahreksa ikäsenä. Tää tipsu o sentäs jo yhreksä ja täyttä tos kesäkuus täyskympi.

Mää ole täs kirjottanu vaa ajattelemat yhtikäs mittä. Tartte varmaanki pysäit välil ja katto mitä toho näytöl o oikke tullukka, ettei kirjot iha kaikke mitä miäles liikku. Kyl mul yleens o semmone tinki ollu et ajattele ensteks mitä sanot, ettes san mitä ajattelet. Sama se päte myäs täs kirjottamises.

Ens pitäis ajatel mitä ruppe sualtama, ettei sual mitä ajattele.

Mää ny piri piäne paussi ja lukasi läpitte mitä mää oli kirjottanu ja huamasi yllätykseks et ei se nii hullu juttu olleska ollukka mitä mää oli aikka saanu. Tää o varmaanki sit sitä semmost terapiakirjotust vai mitä hiano se sit olika. Kirjotta vaa ja antta sormie lenttä näppäimil iha omi aikojas.

Et semmottis, kyl täs ny varmast o jo kiiremmä aikka istunukki, mut ei ne kiireet ol mihinkä karonnu. Mun isäukko ain sanos et istu kiireemmäks aikka kyl ne siit ohi mene. Mikähä täs ny sit o vikan ku ei se toiminukka. Ehkä toho joulusse o viäl nii pitkäst aikka ettei ol viäl mahrollist saara niit kiirei menemä ohitte. Mut ei maar kyl mun tartte lopet ja toivot kaikil hyvii joulualuskiirei. Kyl ne sit viimestä helppa ku istuta kinku taik kalkkuna ääre ja veretä napa piukka et paukku. Piiloteta vaaka täs siivoukses visust jonneki mist sen löytä vast juhannukse tiätämis ni sit o hyvä miäl kauemmi. Et semmottis.