Arpajaisvoitto

Markus Matiaksenpoika Mäennyppylä ol ainaine haaveilija ja miälikuvitusmatkailija. Hän ahmis ain kaikellaissi seikkailukirjoi ja katteli toimintaleffoi haaveille seikkailuelämäst.
Markus ol päättäny men viäl joskus johonki viirakkoreisul. Nys se aika ol tullu. Hän ol voittanu arval jonku hiano lomamatka, johonki kaukasee paikkasse jos hän ei ollu koska kuullukka. Yritettyäns turhaa hakkee sitä nii kartoilt ku tiatokonee kans netistki, hän päät et men sytee taik savee ni sin mennää, vaikkei semmost olis eres olemaska. Se kyl vähä tuntus hepposelt reissult jos semmosest paikast ei mittä tiatoo saiska. Sil ol kuulemma viire tähre hotelliki ja uima-allas.
Nii hän sit pakkas reppus ja nous yks armas päivä koneesse.
Mone tunni lenno jälkke hän astus ulos koneest ja vaihto toisel lennol. Kentäl orotti varmaanki toise maailmasora aikane junkerssi tai ainaski se näyt semmoselt. Epäluulose näkösenä Markus kävi tarkistamas lentos, mut kyl se piti paikkans. Urhoollisest hän sit men koneese. Henkilökunta yritti kovi jotta selittääkki, muttei Markus siit mittä ymmärtäny.
Kone läht ja lennetti johonki iha keskel koskematont viirakkoo, ainaski se näyt iha silt. Ei sentäs, kone alko laskema ja ny Markus ymmärs miks sinn ol alla myäs ponttoonikki. Kone laski meree. Pääteasema tais olla rannikol kuiteski. Kone rullas vanhoist tynnäreist tehtysse laiturisse. Markus alko taas hiukka epäilemä et mihi oikke olka sekaantunu. Mut ku tääl saak oltii ni ollaa sit ja viätetä se kaks viikko vaik mikä olis.
Rannal näkys jonu ihmeelline savimaja viritys. Siin ol kaks kerrost koottuna seipäitte kans yhtee ja koko hökötys makas muutama parru pääs rakennetul laval. Mut siäl seinäl killus sentäs käsimaalattu plakaatti lähes neljäkymmeneviire astee kulmas. Sii ilmotetti et tää hokotys ol nimeltäs Hotel Jungle Cat. Markus jäi miättimää mist mahto toi cat siihe tulla. Se selvis het ku hän astus sisäl niisanottusse aula kiivettyäns ensteks huajuvat puurapput ylos laval. Siäl makas ylesyätettu musta pantteri, joka aukas tois keltast silmätäs ja suuntas sen tulijaa kohre. Se tuijot ilmeettömäst Markust, joka meinas jo peruutta hiukka säikähtäneenä. Joku hipas Markukselt lätsä pääst ja Markus kumartus syrä pamppaille ja vilkas ylöspäi.
Kattoparrus roikkus nelimetrine käärmeroikale joka oli purottanu häntäs Markukse taakse ja siihe Markus ol sit törmänny häirite sen päiväunii. Käärme tuijotti närkästynee näkösenä kiäli lipoe häiritsijääs ja sihahti. Markus astu sivul väistäe uusintakosketust ton matelija kans.
- Perskeles, kummone huusholli tää oike o. Elukoi joka pualel, mutis Markus tuahtuneena.
- Ai, Suami poika, kuulus jostai kauheel painotuksel monkerrettu lause. Tiski takan oleva likane verho heilaht ja siält ilmestys parhaat aikas taakse jättäny, mut silti sutjakka näköne naikkone värikkääs mekos.
- Osataanks tääl maailma ääris suameeki? kysäs Markus ällistyneenä.
- Joo, mun miäs ol Suami kotosi. Miäs ny kuallu. Krokotiili syörä hän yks retki, selost naikkone
- Mun nimi olla Aamunkoi. Mun miäs suamens se nimi kun ei ossaa lausu oikea nimi, jatkoi hän.
- Mää ole Markus. Mää voiti tän matkan jossai arpajaisis, tokas Markus
- Ai, sinä se voitto mies. Huane yläkerta 201, Aamunkoi valisti. - Tääl alakerta sit syödä.
Markus kävi huaneessas ja vaihto vähemmä hikiset vaatteet päälles. Kapus alas ja aloko vähä tutustuu paikkoihi. Kyl hän ol viirakkoo halunnu, mut ei hän iha tämmöst ollu ajatellu.
Uima-allas ol lapiohommina kaivettu savine parikymment metrine monttu ilma mittä valetui seinämii muutama kymmene metri pääs hotelli etuseinast. Ol sinne yritetty upotta jotta pressui pohjal ettei vesi tulis nii saviseks seinämist, joski ilma näkyvä tulost.
Markus palas enne pimeen tuloo sisäl syämää ku Aamunkoi joikus et ruakka olis tarjol. Siin ol jotta merkillist lautasel, mut kohtelias ku ol ni Markus ei kysyny mitä. Aikas hyvää kummiski. Jutust ei oikke tahtonu mittä tul ku Aamunkoi sanavarasto ol aika suppee ja Markuski puhus vaa turkuu ja erittäi huanoo engelskaa.
Pimee tul ku joku olis katkasijast vääntäny ja viirako öiste äänie sekmelska alko. Tommoset lintuje ääne katosiva ja tilal tul pelottava hiljasuus jonka katkas vaa jokune karjasu joskus ja saaliiks joutunee eluka parkasu. Pantteri huanee nuskas ain välil nost päätäs ja muris hiljaa, muttei muute noihi äänii reakoinu. Markus painus huaneesses natiseval petilles yrittämä et pääsis unte mail. Tuuleti pyäris laiskast katos ja agrekaattori surisi jossai Markuksel tuntemattomas paikas kehittäe sähköö. Maatessas selälläs petilläs Markus huamas et miks tätä savimaja sanotti viire tähre hotelliks. kato läpi näkys just ne viis tähtee. Sil ei näyttänykkä oleva mittä tekemist noire hotelliluakistuste kans, vaa se ol realismii.
Hän ol melkei pääsemäs une pääst kii ku ovi narahtae aukes. Markus säpsäht hereil ja yrit nährä pimees jottai. Kuutamo loist sev verra ovest et Markus näki jonku hahmo seisova oviaukos. Hahmo siirtys sisäl huaneesse ja Markus tuns Aamunkoi tuaksu siaraimissas. Aamunkoi tul hiljaa häne viärees maate ja Markus tuns lämpimä paljaa iho kosketukse.
- Nyt olla arpajaisvoito aika, kuiskas Aamunkoi.

Ernestin näky

Ernest Kymäläinen tuijotti ympärilleen. Mihin olikaan joutunut. Ilmeisesti hänelle oli annettu aivan väärä osoite. Hän oli lähtenyt viemään mopollaan pizzaa ja oli tupsahtanut yhtäkkiä tänne sisätiloihin.
Kaikkialla oli pöytiä täynnä epämääräistä porukkaa. Ellei hän oikein väärin nähnyt tuossa toikkaroi ohitse aivan Freddy Mercuryn näköinen miekkonen ilmeisen hulppeassa laitamyötäisessä baaritiskille ja tuolla,,,,,,, siellähän istui John Lennon pyöreät silmälasit nenällään, vanha landola sylissään, hyräillen jotakin käsittämättömältä kuulostavaa psykedeelistä riimittelyä George Harrison seuranaan.
Ernest Kymäläinen uskaltautui sisemmäs tähän savuiseen huoneeseen. Kyllä hän aivan oikein näki. Tuolla, tuolla, tuollahan oli itse Elvis Presley hapsutakissa ja leveälahkeisissa housuissaan. Olipa hyväkuntoisen näköinen juippi viime vuosituhannella kuolleeksi. Samassa porukassa oli joitain muitaki tutulta näyttäviä heppuja. Stetsoni takaraivolla joku miekkonen mustissa, kitara nojaten pöydänreunaan,,, sehän oli Johnny Cash..
Kukahan tuo kikkarapää oli Cashin vieressään, samoin mustissa, musta lierihattu päässään? Ernest tunsi hänet heti kun hän nousi kiljahtaen ja pyörähtäen varpaillaan toinen käsi munissa. Sehän oli Michael Jackson. Naurunremakan saattelemana Michael suuntasi moonwalkeria kävellen tiskille tekemään uutta tilausta. Kyllähän sinne nyt olisi päässyt vähän normaalimminkin, mutta showmies on aina showmies.
Savuisessa nurkassa kuului jostain pöydästä selvää suomenkieltä. Ketähän ne,,,,? Siellähän oli istuskelemassa Juice Leskinen aikamoisen kaverilauman kanssa. Naurun remakka kantautui aina välillä ilmoille. Pöytä oli täynnä olutpulloja ja ilma sakeana tupakansavusta. Ei voinut olla totta, siellähän oli Junnu Vainio, Olavi Virta, Palle ja kaikki muutkin suomen aikojen saatossa edesmenneet kuuluisuudet. Vitsit singahtelivat sinne tänne ja meno oli mieletöntä, aina välillä laulaa lurauteltiinkin. Täällä ei kai enää tarvinnut välittää maksasta eikä muistakaan elimistä.
Mikähän tämäkin paikka oli? Hän ei nyt varmasti ollut aivan järjissään. Nämähän oli kuolleita juippeja kaikki tyynni. Oliko hänkin kuollut?
Ei voinut olla. Hän Ernest, aivan tavallinen nuorukainen. Ainakin hän oli tullut aivan väärään paikkaan. Täällä oli vaan kuuluisuuksia. Tämä taisi olla taivaallinen poppariklubi. Olihan Ernest aikamoinen musiikin suurkuluttaja, mttei tämä nyt oikein tuntunut oikealta paikalta.

- Ernest, sattuiko sinuun? Ernest, älä nyt kuole siihen! Ernest, herätys!
Ernest kuuli jostain kaukaa jonkun huutelevan. Hän makasi asfaltilla, mopo oli kuorma auton takapyörän alla liiskautuneena. Kuin ihmeen kautta hän oli lennähtänyt pyörän päältä ja iskeytynyt katuun pelastautuen jäämästä takapyörien alle.
Hän havahtui takaisin arkipäivään kun hänet nostettiin paareille ja ambulanssiin, mutta tuota äskeistä näkyään hän ei koko loppuelämänsä aikana pystynyt unohtamaan.

Päätön juttu

Luuranko istus kaatuneel hautakivel pureskelle poskettomasti naureskelle pualikkail hampaillas, joist jokune viäl törröt leukaluist, viimevuan viäl tuareena myytyy näkkileivä kannikkaa. Vähä se leipä ol vihertäväks käyny, mut kyl siit viäläki erot mikä se ol joskus ollu.
Luuranko vähä harmitteli et marot ol syäny sen hianon pyhäpuvu iha reikäseks ja tuhonnee jopa arku sisälmystiiki nii ettei siälkä oikke enää viihtyny. Se ei voinu ymmärtä, mist ihmeest noi rotakki ol sen unta tullu häirittemä. Aikas niilt niskoi katkottuas se ol päättäny et kyl tää ny jo riitti ja nous ylos tualt mulla keskelt. Olis ollu eres multaa mut ku ol saatana savimaat. Sitä ol ollu nii kamala kaivaakki ja rormiluukki oli tullu iha saviseks.
Kyl vähä tarttis ajatel mihi sitä vainajas kuappaava, jos niil vaik tulis aika pitkäks tai jotta tämmössi häiriötekijöi, ni pääsis paremmi ylös. Lonksutelle kiukuissas leukojas luuranko alko tuijotel tyhjil silmäkuapillas ympärilles, mut jostai kumma syyst ei oikke tahtonu nährä yhtikäs mittä. Kerra niiski kuapis oli ollu vaaleesiniset eläväise silmäkki. Mut ny ne ol jo aikoi sitte karonnu joirenki matoste ruuasulatuksee ja näkökykyki men siin ohes.
Noit tummat hiuksekki ol puronnu pääst ku ne perkulee rotan ryäkäleet ol syäny päänahanki. Kyl ny jotta kunnioitust tarttis vainajiiki kohre ol, mut ei niilt mittä voi vaatii ku ei niil ol muut annettu ku pohjato nälkä. Kyl tää maatuminenki ol yht helvettii. olis vaa tarvinnu valita toi polttohautaus ni olis päässy näistki vaivoist.
Luuranko pomppas pystyy ja kolaut pääs yläpualellas olevaa oksaa. Kolaut oikke vaa perkulee kovi. Sen niskanikamat rusaht ja pää kiäräht maaha. Tääki ny viäl, pääki katos johonki. Se yrit kontallas kauhoo ympärilles löytääkses kallos. Löysiki ja yrit laittaa sen paikolles, onnistumat,. ain uurestas kallo putos pois nikamie päält.
Toivotont se päätteli, täst tul ny iha päätön juttu. Niinpä se luapus tost ajatuksest pikku lenkist ympärs hautuumaat. Se ot kallos kainaloos tunkeutue takas lahoovaa arkkuus orottama maatumist. Ku ei mistää tul mittä, ni ei mistää tul mittä, se päätteli ja asetti pääs pialukse jäännöksil asettue itte pään alapualel maate. Orotella täs ny sit ylösnousemust, mukamas. Se ol vähä ottanu ennakkoo ja saanu palkinnoks vaa pääs irtoomise. Väkisinki se vähä heikens uskoo ylösnousemuksee.

Ynselmin järkytys

Ynselmi Ekahuti Koikkalainen, työtön herrojen armosta, monivuotinen päivärahojen kuluttaja, sai yhtäkkiä, varoittamatta työtarjouksen. Valkoisen kirjekuoren, ihan virallisen näköisen. Haisteltuaan sitä varovasti hän uskaltaui avaamaan kuoren ja siinä se oli. Hänen elämänsä järkyttävin tapaus oli tapahtunut.
Hänen elämänsähän kääntyisi aivan päälaelleen. Miten nyt saisi vapaa ajan sopimaan tuollaiseen rytmiin. Tuohan pilaisi hänen kaikki tulevaisuuden suunnitelmansa. Miten tässä nyt näin kävi. Täytyy varmaan käydä työvoimatoimistossa selvittämässä, ettei vaan olisi sattunut mitään erehdystä. Ynselmin mielestä oli aivan selvää, että siellä oli nyt sekoiltu papereiden kanssa.
Ynselmin kädet hikosivat ja hän tunsi itsensä rairaaksi, ensimmäisen kerran sitten työttömäksi joutumisensa jälkeen. Hikoilu levisi otsalle ja siitä koko keholle. Hikikarpaloiden virtaus otsalla oli sitä luokkaa, että Tammerkoskikin olisi ollut kateudesta vihreä jos olsi ollut ajatteleva yksilö. Ynselmi linnoittautui kylpyhuoneeseen, riisui litimärät vaatteensa ja kuin horkassa tärisevin käsin avasi suihkun. Tosi kylmän suihkun.
Varttituntia myöhemmin Ynselmi ilmestyi tällä kertaa kylmästä täristen, alastomana, vain pyyhe huolimattomasti lanteillaan, kylpyhuoneesta Suuntasi kulkunsa jääkaapille, avasi oven, noukki sieltä litran tölkin Karhua ja siemaisi siitä heti puolet kitusiinsa. Röyhtäisten pitkään hän alkoi pikkuhiljaa tointua. Rojahtaen sohvalle avattu tölkki kädessään hän varovasti siirsi katseensa takaisin kirjeeseen joka lojui lattialla. Sinne se oli leijaillut hänen tärisevistä käsistään..
Ynselmi otti pari ryyppyä lisää rohkeutta kerätäkseen ja kohotti kirjeen kahella sormella varovasti lattialta. Hän asetti sen pöydälle alkaen uudestaan tavata sitä tarkasti joka sanaa maistellen, jos vaikka niissä olisi joku virhemahdollisuus kuitenkin olemassa. Päästyään kirjeen loppuun Ynselmi totesi toivottomana, ettei pienintäkään virhettä ollut löytynyt.
Onneksi siinä oli vielä pari päivää aikaa työpaikalla käyntiin ja haastatteluun. Ynselmillä oli jo melkein viikon parransänki, sitä ei missään nimessä ajettaisi. Missähän mahtoikaan olla se säkki johon hän oli keräillyt vanhoja risoja likaisia vaatteitaan. Löydettyään säkin hän tyhjensi sen lattialle. Hän nikotteli, haukkoi henkeään ja pidätteli oksennustaan haistellessaan tuosta kasasta leviävää aromia. Se tuoksui aivan mielettömältä. Sen voi kuvailla vain yhdellä sanalla - negatiivinen. Sellaisen vaikutuksen hän loisi parin päivän kuluttua, mennessään työhaastatteluun. Kaikki olisi jälleen pelastettu.
Onneksi hän ei ollut hävittänyt tuota pussia, vaikka oli pitänyt. Ynselmi huokaisi helpotuksesta ja avasi telkkarin. Kaukosäädin toisessa ja Karhutölkki toisessa hän rentoutui.

Martini Mösä

Ei ollu olleska Martini vika et hän ol saanu tommose nime. Se ol iha kokonas häne isäs vika ku ol ollu nii juavuksis sillo kastajaisis, et papi kysyes nimee isä ol nuakkunu penkil ja kohottanu sormeas tilaste, - Martini.
Kaikkee sitä sattuu ku sil pääl sattuu. Muute kastajaise oliva sit menneet iha mukanvast, paitti et isäukko ol kastee päätteks juanu kastemalja tyhjäks ja toivottanu kaikel hääväel onnistunut hääjuhlaa. Lopuks hän ol horjahrellu takaperi istuma alttaril ku ei muuta penkki ittelles löytäny, keikahtanu siit seljälles ja purottanu kristukse risteines päälles.
- Herra jumala, hän ol kirkassu tuijottessas viire senti pääs naamastas ollut orjatappurakruunu ja sit sen al oleva verist naama.
- Ei ol, kyl se on kristus, oli pappi sanonu nostaissas ristiinnalittuu isäuko päält jot isä olis päässy irti tost pyhäst halauksest.
- Voi Kristus minkä mää tei, ol isäukko kauhistellu viäläki täriste ku haavalehti Sen jälkee paikal ol tullu pari valkotakkist miäst jokka ol iha rauhottavast jutelle viänee isäuko pois paikalt.
Sen jälkke ei isää enää näkyny, eli Martini ei olis koskaa tavannu isääs jollei äiti kerra heikkona hetkenäs olis hänt viäny isää kattoma. Isä ol muute iha hyväkuntose näköne, muttei tuntenu äitii eikä Martiniika. Miks olis Martini tuntenukka, ku sillo ku viimeks näki ol Martini ollu viäl nii piän.
Isä ol istunu vaalees huanees mis ol pehmiät seinäkki, melkei ku äänitys-sturios. Se vaels pisi seini ja hoki isä meitää ja yritti piirtää sormillas ristinkuvii seinil. Välil se istaht lattiaa pultatul sänkylles ja huajus siin erestakasi, sit se nous ja alko ton saman vaellukse.
Äiti ja Martini päättelivä et isän ol iha hyvä siäl ja unohtiva koko assia. Isä oli muttei ollu kuiteska.
No Martinist kasvo iha normaali nuari, lukkuuottamat sitä ettei sil maistonu viinakset eikä tupakki sen enempää ku huumeekka. Äiti pisti sen lääkäriinki mut ei se mittä vikkaa löytäny. Sitäpaitti Martini tykkäs kuldduurist niinku Junnu Vainion Porno-oopperast ja kaikest hassust niinku häist ynnä muist sensemmosist. Kyl hän lukemistki harrast, hän ol lukenu mont vuaskerta Jallui ja Kallei ja muit semmossi kulduurijulkasui. Elikkä hän ol kaikenpuali normaali nuar miäs noit muutamii poikkeuksii lukuuottamat.
- Nyt voiraanki sit mennä kattoma mitä Martinil nyt kuulu. Soitetaas ovikelloo.
Ovikello kilaht ja Martini aukas ove antae tiät huaneistoos joka ol tapetoitu kaikemaailmasil kauhelokuvie mainosjulisteil. Kattolampuski roikkus kaulast kuivumaa laitettu luuranko.
- No moron Martini mitäs pualt nyt meil sit esittelet omast ittestäs?
- Kyl se o ny nii et ny o kuldduurihetki, lausaht Martini Mösä ja laitto soittimees Reijo Tanii soimaa

Sulevi Saastamalan etsintätoimisto

- Iltaa, viano ääni sano ove avautues Saastamalan toimistoo.
- Ehtoota, sanos Sulevi Saastamala hypistelle sormissas kynää, kannettavaa tiatokonet, nelivitost äänevaimentajal varustettu colti automaattii, pusillist shipsei ja pualentoist litra kokispulloo. Leukaperis roikkus jonkimatkaa poltettu tupakki.
- Mitäs assia koskee? hän kysäs tyäntäe kitaas kourallise shipsei ja huuhtasse sen alas kokiksel. Vast sit hän kohot katseens tulijaa kohre ja meinas tukehtuu shipseihis ja kokiksees.
- Tuota, alotti sisäänastunu ikäneito, parhaat päiväs vasta vähä aikaa sitte taakses jättäny, vaikkei hän kyl itte ollu ikääntymistäs huamannu, ainaski pukeutumisest voi vähä semmossi uumoil. Hänel ol ylläs napapaita joka nipinapi peitti vapaana raskaast riippuvat rinnat. Varmaan moniki miäs viäläki käveli päi tolppii, kompastus kenkänauhoihis, ajeli lyhtypylväisii tai toiste perää ynnä muut sellast ne sivuuttaessas. Samoinku noire koipienki näkemisest, jokka alkova tualt roiskeläpä pituse minihamee alt ja päättysivä mustii korkeekorkossi pikävartissi saappaissi. Pyöreähkö takamus ol viäl iha mukii menevä näköne. Vaik siin kyl olis tarvittu aikas suur muki. Punaseks maalatut huulet töröttivä sulosest häne sanoessas ton yhden sana ennenku Sulevi keskytti häne lausees.
- Äh. Öh. Onks teilt karonnu jottai? sai Sulevi kysyttyy napsauttae kannettavas kiin ja jättäe sormes sin välii hajamiälisyyttäs. - Perskele. Hän pomppas pystyy jättäe kyntes parist sormest kannetavas näppäimistöl.
Tommost sattuu ja se sattuu, ku jää tuijottama vaaleesinissi pitkie silmäripsie kehystämii silmii joide ilme ol ku lempeel kauriil. Kauniist kaartuvat kulmakarvat ja suora pienehkö nenä täyrens kasvoi ja kaike kruunas vyätäsil saak lainehtiva loivast kihara tukka.
Sulevi nappas pöyrält colttis ja tyäns sen kainalokoteloons sil seurauksel et se laukes ja poltti häne pairastans piäne kaistalee tussahrukse saattelemana. Luati ei onneks osunu hänee mut men läpi seinäst, jatko matkaas tehre yhrest pikkulinnust siipiriko, katkaste naapuritalo keskusantenni johro ja tappo lopultas kissan joka ol just kyttäämäs lintui päivälliseks.
Mittä tommost noteeraamat Sulevi muina miähinä istus takas pöytäs ääre. Risti kätens rinnalles ku estääkses syränt pomppaamast ulos ja yrit kovi olla tuijottamat noit ryntäi. Hän ku ol ain ollu vähä heikkona noihi ilääntyneisimpi naissi kohre.
- Tuota mää ole tost naapurist ja mul o kissa karonnu, naikkone kehräs. - Se o semmone harmaa ja sil o valkone täplä ottas. Etteks te tee tommossiiki hommii?
- Joo, tehrää me niitki, etitää karonnei, on ne sit mitä vaa, vaik isokuppissi rintsikoi, Sulevi sekoili. purottae leuoissas roikkune tupaki syliis. Ei heti huaman sitäkä, mut yht äkki pomppas pysty suarittae jonkilaise Mikael Jaksoni tapase tanssikuvio kourie housuetumustas sammuksii vähä samalaissi kiljasuiki päästelle.
- Toi ol hyvä, mutten mää kyl tullu tän sun esitystäs kattelee, naikkone nauraa kihers taputtae käsiäs.
- Sun tarttis löytää mun kisumirri, hän jatko räpsytelle silmiäs niinku liikennevalo öisi ku se o varotusvilkul.
Sulevi ymmärs ensteks vähä vääri ton mirri sana ja varotusvilkukki, mut hyäkättyäs ku sonni kevääl mylvie hakemaa ikäneirolt mirrii, hän huamas erehrykses pikasest. Kerättyäs luitas tapetilt ja huanee nurkast joho ol lennähtäny tyylipuhtaa heito ansiost, hän alko palata arkee ja maanpinnal osittai sen ansiost et joka paikka särki ku olis jääny kivijyrä al.
- Tos on mun numero mihi voi sit soittaa, sanos naikkone ojentae käyntikorttis.
- No joo mää voin palat assiaa ku mää satun sen löytämä, Sukevi vakuutti ittevarmast.
Naikkone poistus ja Sulevi pisti tupakiks. Miätteliääst hän nous ja menne akkunal.
- Mistähä mahtais tonki homma alottaa, hän miätiskeli. Hajamiälisen näkösenä hän tuijotti ulos ja sattus kattomaa naapuritalo katolki. Hän oike aukas akkuna ja nojautu ulos akkunast tarkistaakses katsettas.
Se katto ol vähä alempa ku tää akkuna. Siäl se mirri makas. Harmaa katti mil ol valkone täplä pääs ja ammottava reikä kyljes makas verilammikos. Vähä viäl koivet sätkivä. Sulevi hätkäht, mut palaut naamas äkkiä perulukemil. Nyt hän muist ton äskese vahinkolaukaukses.
- Voi Perkule, minkä tein, saratteli Sulevi painae pääs kouries välii.