Kirje vuaskymmente takka erestpäi

Morjens vaa Api.

Enne ku mää sorru jaarittelema turhapäiväsyyksi mää kirjota sul, et ota rauhallisest, ni mää voin tän sul ny kirjotta. Mää täytä ny yhreksäkymment sun ansiostas. Elä terveellisest, tai sitä ny o turha sul sanno, et sää nourat sitä kuiteska, mää tiärä.

Sää vaa syät noit roskaruakki ja poltat tupakki, senki rautakeuhko. On se sentäs hyvä ettes sen viinan kans ala sentäs präkämä uurestas, ekkäs käyttämä viarai naissi. Se vast olis vihoviimest se.

Muute mää e oikke tiärä tarttisko sul mittä tuleva oikke paljastta ettes tee jotta möhläykssi ku kuiteski yrittäisit tehrä jottai toisi jos tiätäisit mitä o orotettavis.

Älä yritä yhtikäs miälessäs väittä vasta, mää kyl muista viäl kui mää tähä kirjeesse suhtautusi. Et mää muka kirjottaisi tulevaisuurest itteleni. Aika paksuu. Ensteks mää piri tätä jonku kahjo sairaalloisena leikilaskuna, mut ku aikka kulus huamasi et tosi tää taita ollakki, mut neki o niit assioi mitä mun ei pitäis sul sanno.

Jos menaat jottai tehrä toisi ni voi ol ettei tämmöst kirjet tul sul koska tulema, ku jos joutuis ton pilve pääl killuma ni mist sit lötäis kirjotustarpei. Kynii siäl ei varmast ol ja linnukki lentävä nii piru noppeest ettei niilt ehri sulkii nyppimä et sais sulkakynä aikaseks. Sitäpaitti mitä sitä tekis kynäl ku mustet ei ol kuiteska. Eikä kyl nettikä varma pelaa. Ei tair oikke noi mokkulakka sin saak pelittä, ainaka iha vaivattomast.

Jos taas joutuis sin alaspäi ni siäl o nii pahukse kuuma et siäl kaik kynätapase sulais iha möykyks, tai sit siäl o kynii muttei niis ol mustet. Iha niinku siin vitsis, et ku pääs helvetti ni siäl sai kaks assia. Sai viinapullo ja naissi. Pullos ol reikä mut naisis ei. Mitä siin sit voi muut ku hiilty iha perusteellisest ku ruppe harmittama. Eikä kyl siälläkä netti pelais vaik sin vois kyl vettä vaik valokaapeli ku se kerra o alhaal päi.

Mut ku mää kerra rusta ny tämmöst preivi sul ni ilmeisest sää olekki eläny iha ihmisiks. Mää e pal viitti sanno mis mää ole täl hetkel ettes ruppe kaikellaist haihattelema ja orottama. Paremp vaa pittä suu supus ja kaik sisälläs piilos. Sullaki o pal miälekiintosemppa ku et tiär mitä o orotettavis. Jännityst pittä elämäs olema, eik vaa?

Ei mul täs mittä muut, ku elä elämäs nii et saavutat tän rajapyyki.

Terveissi vaa, Api 90v

Työpahoinvointia

Mielenkiintoista. Katselin työpahoinvointi-ilta keskustelua. Nuorten näkökulma työhön oli mielenkiintoinen. Työpaikassa pitää olla kivaa ja siellä pitää saada tehdä sitä mitä haluaa. Ei oikein mene järkeen. Kyllä se on niin kuin vanha sananlasku sanoo "jos työ olisi herkkua niin herrat sitä tekisi". Kukahan sen palkan maksaisi ja miten esimerkiksi suuressa tehtaassa liukuhihnalla sujuisi työ ja tuottavuus.

Tai eihän se enää olekkaan tärkeää. Kaikkihan tehdään jo muutenkin Aasiassa, suurin osa Kiinassa. Se on vähän sama ajattelutapa kuin se, että mihin lehmiä tarvitaan, maitoahan saa kaupasta tetrassa.

Se on vähän niinkuin se, että nuoret jonottavat tullakseen idolsiksi. Kuinkahan suu pannaan jos sen voittaa ja joutuu siihen oravanpyörään. He ilmeisesti luulevat, että se työ on vaan sitä että mennään lavalle ja lauletaan muutama laulu ja pidetään hauskaa. Se on sitten siinä ja piste. Ei se ihan niin ole. Siitä puuttuu nämä lukemattomat harjoitustunnit, työaika joka on ehkä alussa klo. 20 - 02 ja roudaukset siihen päälle. Vasta kun on joku nimekkäämpi voi lauleskella klo. 23 - 01, muttei niilläkään työpäivä siihen lopu. Siksi noilla aloilla on huume- ja alkoholiongelmia. Stressi on valtava ja sen vähentämiseksi käytetään päihteitä. Nukutaan keikkabussissa välimatkoilla keikkapaikalta toiseen se mikä ehditään. Siinä välissä sitten vielä tehdään studiolla levytyksiä, että ruusuista on. Vai kuinka?

Otetaan toisena esimerkkinä omaishoitajan työ. Se on työ josta ei saa varsinaista palkkaa, mutta työtä kyllä riittää. Kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa ja ruokatunnit päälle. Se on varsinaista työtä vuorotta. Eikä kukaan tule kysymään onko se hauskaa. Onko hauskaa työnnellä tai vedellä pyörätuolia kelillä kuin kelillä. Oli sitten kymmenkunta senttiä kuraa tai parikymmentä senttiä lunta, hillitön helle tai pureva pakkanen, kuoppainen ylämäki tai jyrkkä alamäki. Kun on paikasta a mentävä paikkaan b se mennään, eikä ruikuteta että "mulla ei ole nyt hauskaa". Siinä vaikka verta syljetään ja mennään kuten rintamalla aikoinaan. Samoin kun vaihtelee sairaalle vaippoja, koska hän ei syystä tai toisesta pääse kämään vessassa tai ei pysty tuntemaan milloin vaippoihin tulee jotain, ei sitä sovi jättää kesken oli siellä vaipoissa sitten mitä tahansa tervehdyksiä vastassa vaan sillä perusteella, että "tää nyt ei ole hauskaa". Siitä tosin saa pientä korvausta jos kunnalla sattuu olemaan määrärahoja, jollei niin sitten ei. Vapaapäiviäkin kertyy jopa kolme kuukaudessa, se saako niitä pidettyä onkin sitten ihan eri juttu. Sanoo laki sitten mitä tahansa.

Monessa työpaikassa (oman kokemukseni mukaan useimmissa) on tuohon työhön verrattuna vähän pahuksen hauskaa. Suorastaan ruhtinaallista. Painetaan hommia jotka määrätään kahdeksan tuntia päivässä ja piste. Kellokortin tai mikä nykyisin sen tilalla onkin, leimaamisen jälkeen ollaan vapaana tekemään mitä huvittaa. Se että stressaantuuko siitä on paljolti kiinni omasta asenteesta.

Jos joku nyt ajattelee, että siinä taas kirjoittaa joku joka ei tiedä työelämästä tuon taivaallista, hän on hakoteillä. Olen elämäni aikana ollut töissä kolmessakymmenessäkolmessa työpaikassa, niistä muutama ns. reppufirmakin, joten luulisin olevani perehtynyt työelämään. Sen lisäksi on ollut muutama yrityskin, joten siltäkin kantilta on tullut elämää katsottua.

Työstä puuttuu nykyisin se työpaikan yhteishenki. Eläköö EU ja vapaa markkinatalous, joka on tuonut tällaisen ajattelun tänne peräpohjolaankin. Ennen oltiin koko porukka työpaikalla yhtä ja hommat sujui. Välillä jopa oli hauskaakin. Työpäivän päätteeksi saatettiin yhdessä mennä johonkin harrastukseen tai kaljalle. Siellä ei enää työasioita puhuttu vaan kaikenlaista muuta. Parannettiin jopa maailmaakin, ainakin muutaman tuopin jälkeen. Tämä tällainen puuttuu nykyelämästä tyystin. Ehkä jossain työpaikassa, jossa kaikki alkavat olla eläkeiän kalkkiviivoilla tällaista vielä löytyy.

Kaikki kilpailevat toistensa kanssa, eikä niin kuin ennen puhalleta yhteen hiileen. Ehkä se on kielletty paloturvallisuuden takia. Surkea tilanne, mutta kuitenkin niin tosi.

Lahnan viime hetket

Hieraisin pujopartaani ja tuijotin kyllästyneenä kohoa. Se kellui pienessä laitamyötäisessä rauhallisesti keinahdellen. Jalkojeni välissä oli termospullo josta olin kaatanut itselleni kupillisen höyryävää kahvia. Ongenvavan olin tukenut viereeni kahden kiven väliin.

Olin keskittynyt kahvin juontiin niin kiinteästi etten huomannut miten koho nytkähteli aalloissa. Havanduin vasta kaverini Jaskan huudahdukseen, – Hei, sulla syä!

Samassa koho lähti villisti viilettämään välillä upoten aaltoihin. Kahvikuppi putosi käsistäni tarrautuessani vapaan joka oli jo tempautumassa kivien lomasta veteen. Sain kuitenkin tukevan otteen ja aloin kiskoa vapaa ylös. Siiman toisessa päässä tuntui kovaa tempomista vavan taipuessa senverran pahasti, jotta päästin vähän löysää estääkseen vavan katkeamisen.

– Se o aikamoine jöntti, tuumasin Jaskalle. – Otaha haavi, mä verä sen toho hiakal.

Siirsin vetosuunnan veden suuntaisesti rantaa kohden. Komeasti molskahdellen kala alkoi lähestyä rantaa äärimmilleen kiristyneen siiman soidessa sen leikatessa veden pintaa. Samassa huomasin vasta Jaskan vaikeudet hänen kieriessään rantahietikolla johon oli tuiskahtanut nenälleen.

Päätin hihitellen vetää saaliini Jaskan seuraksi ja seurata mitähän Jaska silloin tekisi. Kala nousi ylös vedestä rantahietikolle melkein Jaskan syliin joka murahti jotain ja iski sitä koskispullolla.

-------------

Jaska istui rannalla miettiväisen näköisenä raapien muhkeaa täyspartaansa ja naukkaili jo melkein kokonaan tyhjentyneestä koskispullostaan pieniä siivuja. Äkkiä hän huomasi kohon alkavan ensin nousta vaakasuoraan ja sitten syöksähtävän syvyyksiin.

– Hei sulla syä, kiljaisi Jaska pompaten pystyyn ja tuiskahtaen samantien turvalleen pers pystyssä rantahietikolle.

Syljeskellen hiekkaa ja pikkukiviä suustaan Hän kierähti kyljelleen yrittäen seurata tapahtumia sekä tarkentaa kaksoiskuvia näkökentässään. Kaksi kalamiestä siellä näytti taiteilevan kaloja ylös vedestä. Aivan samannäköisiäkin näyttivät olevan. Näyttivät kiskovan kalojaan tänne hietikolle kiljuen jostain haavista. Ei tässä mitään haavia näkyny. Hän sai katseensa terästettyä ja huomasi kalastajia olevan vain yksi ja sekin näytti yllättävän tutulta tyypiltä. Kalaa näytti kiskovan häntä kohden matalikolle.

Jaska hapuili jo tyhjentyneen koskispullon käteensä kyrmyniskaisen lahnan ilmestyessä vedestä ja syöksähtäessä sätkien hänen viereensä hietikolle.

– Äläs perkele ala lähentelemään, murahti Jaska kohottaen pullon ja iskien sen lahnan kalloon.

----------

Ruovikon katveesta uiskenteli lahna noukkien sieltä täältä savisesta pohjasta makupalan. Laiskasti pyrstöään heilautellen ja eviään liikutellen se lähestyi melkein pohjassa kiinni olevaa koukkua. Lahna huomasi koukun keinahduksen silmäkulmastaan ja kiinnostui sen verran, että ui lähemmäs katsomaan. Se nuuhkaisi varovasti epäluuloisena koukkuun lävistettyä matoa.

–Mielenkiintoinen tuoksu, ilmeisesti jotain syötävää, se tuumaili mielessään ja näykkäsi pienen palasen madosta jäämättä kuitenkaan vielä kiinni.

Lahna maiskutteli madon palasta suussaan ja nieli sen lopulta kääntyen takaisin kohden koukkua. Se kierteli ja kaarteli, näykkäsi välillä yläpuolella killuvaa lyijypainoa, todeten sen olevan syötäväksi kelpaamatonta. Lopulta ahneus voitti ja lahna syöksähti kohden pohjaa napaten madon suuhunsa. Samassa jokin tarttui sen suupieleen, eikä lähtenyt irti, vaikka kuinka yritti sylkeä sitä ulos.

Hätääntyneenä lahna lähti uimaan kovaa vauhtia poispäin rannasta joutuen kuitenkin pysähtymään tuon suuhun kivuliaasti takertuneen esineen pysäyttämänä. Se kääntyi ympäri palaten takaisin, muttei kipu hellittänyt, vaan yltyi esineen vetäessä sitä kohden pintaa.

Lahna pyristeli jo aivan kauhuissaan irti tuosta esineestä, joka uhkasi jo repiä suupielet aivan riekaleiksi onnistumatta aikeissaan. Vetävä voima oli liian suuri lahnaparan voimille. Turhaan potkiskellen se tunsi hiekan raapivan vatsaansa ja veden häviävän ympäriltään. Kituset löivät tyhjää saaden sisälleen pelkkää ilmaa. Haukkoen ilmaa se näki viimeisenä tietoisena havaintonaan ylleen kumartuvan karvaisen ison olion ja kirkkaan välähdyksen koskispullon iskeytyessä sen niskaan.

Ruunaperän päivää

– Hyvää Ruunaperän päivää.

– Mitä?

– Eiks ny ol Ruunaperänpäivä?

– Ei mun tiätääkseni.

– Ku nyt myyrään joka paikas noit Ruunaperän tortuiki.

– Ai, sää tarkotat Runebergin päivää. Eks sää Runebergii tunne.

– Eh. Mis päi se asusta. Ei ainaska meirä naapuristos.

– Se eli jo kaua sitte. Tuhatkahreksasatta luvul.

– Ilmankos en sit tiärä, ku e viäl sillo ollu syntynykkä.

– Eikä sil ollu mittä tekemist Ruunaperä kans. Eikä se ollu eres ruuna. Se ol ori ja aikamoine tais ollakki eläissäs. Oliha sil kahreksa kersaaki, joist kaks kuali piänenä.

– Olik se hevone?

– Eiku se ihmine, tai ainaski se semmoseks luakitelti. Se ol joku runorustaaja.

– Jasso, se tais ollakki aikamoine riimittelijä ku sil o iha oma päiväki.

– Suame kansallisrunoilijaks nimittävä, vaik se kirjottiki kaik ruattiks. Se kirjotti vänrikki Stooli tarinakki.

– Jaa, sen opukse mis ol Sven Tuuvaki. Se taulapää, joka tul sit sankariks ku ei totellu käskyi.

– Just se. Siin ol se runoki jost tul sittemmi maamme-laulu.

– Aika poika tuntus oleva, vaik oliki ruattinkiäline.

– Joo, ja sen muijaa - Fredrika - vois sanno turkulaiseks, vaik oliki Piatarsaares syntyny. Se muut tän kahre vanhan. Niire talo palo Turu palos ja sit ne ol pakotettui muuttama Paraisil. Siäl se sit tapas pikkuserkkus Johan Runebergi ja ne men sit yhte jossa vaihees. Seki ol kirjailija ja kirjot ruattiks.

– Sillo tais ol iha tapa kirjotta ruattiks. Mahtokoha ol eres koulutust suameks?

– Ei tainnu ol. Se Runebergi Janneki ol muute Piatarsaarest syntysi.

– Mikä Janne?

– Sitä sanotti kuulema mukka Janneks. Se ol kyl Johan Ludvig oikiast.

– No johan oli Johan ku oliki sit Janne noin kavereitte keske.

– Jep. Mut sai pal kunnioitust aikaseks ainaski kualemas jälkke.

– Niihä ne kaik suuruuret siihe aikka. Kyl mää ny sit taas tuli viisaaks. Ny mää sit tiärä senki et Ruunaperä ei olkka Ruunaperä vaa Runebegi ja viäl Johan, sekä et se ol runorustaaja. Tattis ny kauhiast tästki valistuksest. Morjens vaa.

– Morjens.

Kevää korval

Räystäät ne tippuu yllä pään, sanotaa lauluski. Mul kyl kävi eile nii et autotallis se tapahtu iha kirjaimellisest, tai oikeestas se pual kattoo men siin samantiän talli sisäl.

Vartti vail yks yäl sit taas tul herätys ku katolt tul aikamoine lumikerrostuma alas tualt varjopualelt. Se taittus siält mansarti ylälappeest ja rysäht siihe jyrkemppä ossa et täräht. Melkke tuntus et ny tais lähtte kyl räystäskourukki, mut ei sentäs. Ne ol iha kunnos ku yäl kävi siäl sit kattomas. Toiselt pualelt tul kaik jo aikapäivi alas. Mitä ny sit o vähä satanu uut lunt sinnekki kyl.

Tää o ny sit varma simmost kevät. Kuukaure verra erel aikataulust, mut ei se mittä. Kyl mää ole tähä lume paljoutte jo iha kyllästynykki. Jollei olis rautast kola ni varmaa kolastki olis jo varski pualvälli kulunu, meinaa jos se olis semmone vanhaaikkane puukola. Mut semmossi ei tair ennä mistä saarakka. Ei kyl näit vanha-aikassi metallissika.

No, tänäpä mää sit päästi aamul koira kusel ni meinas koiraki men nuri. Ol kaik nii jääs, yäl ku ol aikanu pakastama. Toho jos menee ny heittämä sepelii ni se o sama ku heittäis kuulii siihe. Ne rullaava jala al nii ilosest ettei mittä määrä. Viä siin sit viäl pyärätuali mäkke alas. Tai alaspäi ain pääse, mut se ylöstulo onki sit iha toine juttu. Onneks ei ol tänäpä mittä pakollist meno minnekkä, paitti kauppa, mut sinne mää voi men yksinki. Halvemmaksi se pakka tulema ku ei ol vaimo mukan, em mää kyl ymmär miks, mut nii vaa o.

Mää luule et mun tartte taas kylvä tuhkaa noihi pihapolkuihi et pysyis jollai taval pystys. Onneks meil o viäl toi kakluuni tos nurkas nököttämäs ni siit sitä tuhkaa tule joka ikine talvi aikamoissi määri, varsinki jos o näi kylmä ku tänä talven o ollu tos suurimma osa aikka. Se tuhka iskke toho jäähä nii ko iilimato selkkä. Ainoo huano pual o et sitä sit tule jalois sisälki. Sama juttu o ton sualan kans. Molemmist tuleva matot harmaiks, tuhkast vaa vähä tummemmaks. Rappuil mää kyl ripota merisuala, ku yllätys yllätys sai sitä tost lähikaupast. Ei se kuulemma kuulu kyl iha heirä repertuaariis, mut ehrottiva sitä mul ku vakiasiakas. Sitä käytetä siäl nois kalatiskeis.

Ol siäl katolt näyttäny tuleva joitai jäitki toho pihapolul ja jäätyny siihe kiin, et niitki tartte siit vähä hakat irti, muuto niihi voi vaik kompasttu. Ova viäl näköjäs iha kirkkai jäit et ova sit aika koviiki. Mahtaak oikke tartte hakat kirvee kans, sen näkke sit.

Täs olki jo aika keväine olo, ku ol plussa pualel lämpötila ussemma päivä. Melkke jo vähens vaatteiki, vaik onki jo tämmöne ikämiäs. Kaik kyl luuleva ain nuaremmaks. Em mää sitäkä ny taas ymmär ollenka. Tukkaki o alkanu ol nii harmaa ja parta melke valkone. Mää muista semmosenki ku mul joskus täysparta. Joutusi sen leikkama pois ku pikkulapse alkova parkuma ku huamasiva munt. Pitkä tukka ja harmaa täysparta ku saiva ne luulema, et joulupukki vaeltele keskel kesääki vakoilemas ovaks he ny sit olle kiltei. Ei sais joulupuki kans pelotel kakaroi, mitähä siitki seuraa. Nää nykyaja kakara ku ova usse nii neuroottissi jo aluperi, mahtaaks johttu tommosest ku tota avioliittooka ei enä piretä semmosena ku enne vaa erota het ku ei enää ol hauska. Must se o kyl vähä liia heppost ku pualisko vaihreta melke yht usse ku kalsareiki ja taatust ussemmi ku autoo.

Mut ei mittä, koiteta täs elä meil ainski vanhoje normie taval ja pärjät parhaimma mukka. Ei sitä kyl koska tiär mitä huamine tua tullessas. Toivottavast ei lissä lunt ainaska. Morjens.