Erehdys

– Hyvää, sanoi valkopartainen mies. – Iltaa. Kompastuen mattoon, pudottaen silmälasinsa ja katkaisten luonnonpuusta veistetyn kävelykeppinsä.

– Anteeksi, nyt ei kaikki mennyt ihan putkeen, hän mumisi puolittain itsekseen hinatessaan itseään seinällä olevaa naulakkoa pitkin ylös sillä seurauksella, että naulakko irtosi seinästä seinäpanelin säleiden ja ripustettujen vaatteiden haudatessa valkopartaisen miehen alleen.

– Tuota.... onkos täällä kilttejä lapsia, tai yleensäkään yhtään lapsia, mutisi vaatekasa lattialla.

Huoneistossa vallitsi hämmästyttävän syvä hiljaisuus, mutta se ei valkopartaista miestä häirinnyt, kun hän yritti jälleen selviytyä kahdelle jalalle, kolmas kun oli jo katkennut.

Tovin ähellettyään valkopartainen mies sai sen verran siirreltyä vaatekasaa päältään, että sai naamansa näkyviin Hän tähyili ympärilleen siristellen likinäköisiä silmiään. Hapuillen hän yritti löytää silmälasinsa jostain kasan alta. Jonkin aikaa hapuiltuaan käteen sattui silmälasin sanka ja hän vetäisi silmälasinsa esiin, jolloin sanka napsahti poikki ja lasit helähtivät irti kehyksistään.

– Saakeli, noitui valkopartainen mies, enää turhia kielenkäytöksestään murehtimatta. Kun kaikki oli mennyt pieleen niin menköön loputkin.

– Hoi, onko täällä ketään, hän huuteli yrittäen epätoivoisesti nähdä jotakin.

Hämärästi hän oli näkevinään penkin ja sillä jonkun hahmon. Hän nousi epävarmasti seisomaan ja suunnisti hahmoa kohden. Meinasi jälleen tuiskahtaa nenälleen osuessaan lattialle jätettyyn laatikkoon, mutta sai pidettyä itsensä pystyssä.

– Eipä oikein ole siivoukset nyt ajan tasalla, hän mietiskeli jatkaen matkaansa.

– Hyvää joulua vaan, valkopartainen mies yritti toivottaa uudestaan kumartaen penkkiä kohden.

– Kukahan se siinä istuu? Onko se talon emäntä vai kuka? hän kysyi kohteliaasti ojentaen kätensä. Kun siihen ei tartuttu hän astui lähemmäs ja taputti pyykkisäkkiä joka oli nostettu penkille. Ällistyneenä hän tunnusteli säkkiä tajuten ettei siinä ollutkaan ketään ja hän kun oli ollut niin varma asiasta.

– Ei tämä nyt ole laitaa, hän mumisi yrittäen tähyillä ympärilleen. – Missä kaikki ovat? Onko tämä joku piiloleikki vai mikä? Täällä on niin hämärääkin, ettei oikein erota.

Valkopartainen mies alkoi hapuilla ympärilleen, jotta olisi löytänyt katkaisijan saadakseen paremman valaistuksen. Jospa sitten olisi nähnyt paremmin.

– Missähän minä oikein olen? Kyllä tämän piti olla oikea osoite, valkopartainen mies alkoi hermostua. Hän pyyhkäisi pyykkisäkin lattialle ja istahti tuoliin toivottomuuden jo hiipiessä mieleen. Tuoli narahti pahaenteisesti hänen allaan ja ennenkuin hän ehti ponnahtaa siitä ylös se levisi palasiksi lattialle valkopartasen miehen istahtaessa taas lattialle.

– On tämä nyt sitten huusholli. Ensin täällä ei ole ketään ja sitten vielä kaikki lahoaa mihin koskee, valkopartainen mies nurisi. Hänen kätensä osui pulloon vireisellä pöydällä. Hän otti sen käteensä, aukaisi ja vetäisi kunnon ryypyt ähkäisten. – Onpa tuimaa tavaraa, mitähän lienee.

Takaseinällä oleva ovi aukeni kuului sähkökatkaisijan napsahdus ja huone kylpi valossa. Kuului riemastunut huuto.

– Hei iskä, mä löysin sen pukin. Se on autotallissa ja ryyppää sitä mummon edellisvuotista homeista mehua.